lauantai 25. helmikuuta 2017

Murhaajaa pakoon...

Pieni päivitys blogiin: Oltiin hiihtolomalla pakohuoneessa, Exit Room Helsinki -nimisessä paikassa. Älkää pelätkö! En kerro teille mitä sisällä huoneessa tapahtui. Mutta voisin sen sanoa, että me kyllä suosittelemme tätä paikkaa. Meidän tarinamme oli Bodomjärven murhaan liittyvä. Vaikka taustatarina olikin hurjan oloinen, niin ei se liian jännittävä ollut kuitenkaan. Kyllä siinä 66 minuutin aikana oli jännääkin. Yli 12-vuotiaille ehkäpä kuitenkin.

Meitä oli neljä ja aivojumppaa riitti mukavasti. Ainoana vinkkinä näihin vastaavanlaisiin voisi sanoa, että kannattaa puhua ajatuksiaan ääneen ja yhdessä päästään eteenpäin. Vihjeitäkin on mahdollista saada.

Ei päästy lähellekään nopeimpia aikoja ja meille jäi vain alle 2 minuuttia aikaa deadlinesta.


Jos Bodomin murhat kiinnostavat, niin klikkaa TÄTÄ




maanantai 20. helmikuuta 2017

perjantai 17. helmikuuta 2017

That´s it, kiitos, kumarrus ja katse taaksepäin (sis. video)

Viime keväänä mulle tarjottiin mahdollisuutta tehdä vähän erilaista työtä. Olin jo reilut 6 vuotta tehnyt kv-sihteerin töitä ja nyt sain mahdollisuuden tehdä Espoon seurakuntayhtymässä vs. monikulttuurisuustyön sihteerin työtä viransijaisena puolen vuoden ajan.

Tartuin tähän. Kiitos mahdollisuudesta Espoon seurakuntayhtymä (Matti) ja Olarin seurakunta! Suurin kiitos Taivaan Isälle!

Elokuun puolesta välistä helmikuun loppuun työni käsitti monenlaista monikulttuurisuuteen liittyvää mielenkiintoista hommaa, mm. seurakuntien edustamista Espoon kaupungin monikulttuuriasiain neuvottelukunnassa, turvapaikanhakijoihin liittyvää tukityöskentelyä mm. kirkkoturva-asioissa, työntekijöiden ja kirkkoherrojen työn tukemista asiantuntijaroolissa, median seuraamista monikulttuuristen asioiden näkökulmasta Suomessa ja maailmallakin, vieraskielisen seurakuntatyön koordinointia yhdessä Helsingin ja Vantaan kollegoiden kanssa, avustushakemusten valmistelua päättäville elimille jne. Ja paljon paljon kaikkea muuta. Oli mahtava puoli vuotta!

Tässä joitain asioita, joita nyt vähän haikeahkolla mielellä muistelee kun tänään (17.2.) oli viimeinen työpäivä. Nyt hiihtolomalle ja 1.3. taas Olarin seurakunnassa:

Aula
Ajankohtaisuus: Tämä on yksi hienoimpia asioita työssäni. Koen olevani etuoikeutettu kun saan tehdä työtä, josta useammin kuin kerran viikossa kirjoitellaan lehdissä ja joka on arkipäivää seurakuntaelämässä, koska todellisuus pääkaupunkiseudulla on monikulttuurinen. Pääsin haastattelujakin antamaan ja mielipiteitäni kuunneltiin. Isoja kysymyksiämme työssä on mm. miten seurakunnat pystyvät tukemaan ja auttamaan ihmisiä, miten tukemaan heidän hengellistä elämäänsä ensiaskelissa, miten tehdä yhteiskunnastamme enemmän rakkauteen kuin vihaan perustuva jne. Koska olen aina innostunut uutisten seuraamisesta niin tämä oli ja on hyvin mieluisaa.

Verkostoituminen. Pääsin osallistumaan hyvin monissa eri kokoonpanoissa erilaisiin suunnitteluihin ja palavereihin. Lähes jokaisessa oli mulle uusia ihmisiä, joihin pääsin tutustumaan. Ja he edustivat sekä eri kristillisiä seurakuntia, kirkkoja että monenlaisia järjestöjä, kaupunkeja ja erilaisia heidän työmuotojaan. Monilla hyvin samansuuntaisia tavoitteita kuin seurakunnilla, vaikka kirkolla tietysti ihan oma sanomansa on, mitä muilla ei ole. Oli rohkaisevaa huomata, että yhteistyö toimii aika hyvin.
Tätä inhosin

Vieraskielinen seurakuntatyö. Espoon, Helsingin ja Vantaan seurakuntayhtymät tukevat pääkaupunkiseudulla mm. työntekijäresurssein englanninkielistä, kiinankielistä, venäjänkielistä, arabiankielistä ja vironkielistä seurakuntatyötä. Tätä työtä sain olla koordinoimassa. Työntekijät tunsin aika hyvin, mutta nyt tutustuin vähän enemmän. He tekevät hurjan arvokasta työtä hyvin pienin resurssein ja tähän yritimme saada lisäresursseja kehitetyksi. Näille työntekijöille nostan hattua korkealle.
Tätä rakastin päivittäin

My trusty companion
Koulutukset ja seminaarit. Seurakunnassa ollessa työssä ei pääse kovin usein osallistumaan seminaareihin, koulutuspäiviin ja vastaaviin. Se ei ole järkevääkään, koska pääpaino on seurakuntalaisten keskuudessa. Seurakuntayhtymän työssä taas siihen on mahdollisuuksia enemmän ja se on jopa suotavaa, koska täytyy olla perillä missä ajankohtaisissa asioissa mennään. Täytyy olla tässäkin mielessä "ajan hermoilla". Opin siis tiedollisesti hyvin paljon eri asioita. Pääsin mm. kuuntelemaan Ruotsin ja Norjan kirkkojen näkemyksiä uskontojen moninaisuuteen Suomessa. Erittäin mielenkiintoista.

Kirkkoherrojen ja muiden työntekijöiden tukeminen. Työn perusasioita on muiden tukeminen, seurakuntien monikulttuurista työtä tekevät tunnenkin ja tapasimme lähes kuukausittain. Tässä työssä oli aikaa ottaa selville asioita ja valmistella niitä esim. kirkkoherrojen päätettäväksi. Monikulttuuriset asiat ovat tärkeässä osassa Espoon seurakunnissa, joten pääsin aika usein keskustelemaan niistä kirkkoherrojen ja seurakuntayhtymän johdon kanssa. Seurasin Suomen tapahtumia aktiivisesti mm. turvapaikanhakijoiden tilanteen kehittyessä ja hätämajoitusasioiden noustessa keskiöön. Oli myös upeaa huomata, että kiinnosti nämä asiat kovasti. Monikulttuurista työtä arvostetaan.

Mahtava työkaveriporukka. Kiitos kaikille, pääsin nopeasti mukaan yhteisen seurakuntatyön tekijöiden porukkaan, he ottivat mut nopeasti ja avoimesti mukaan. Vaikka paljon työstä onkin "yksinäisempää" kuin seurakunnassa, niin tässä porukassa sai aina kysellä tyhmiä ja opastusta muilta.

Työaika. Olen ollut Suomen ev.lut. kirkolla töissä vuodesta 1996 asti. Olen aina ollut työajaton työntekijä, tunteja ei lasketa kuin että kaksi vapaapäivää olis sopivaista pitää viikossa. Tässä työssä oli työaika. Minuutilleen. Mulla oli todella suuria vaikeuksia tämän kanssa, varsinkin ekat kuukaudet. Olen tottunut tekemään kelloon katsomatta työtä. No selvittiin kuitenkin. Tätä ominaisuutta työstä en kaipaa. Työaika teki työstä säännöllisempää, joten kai siitä jonkunlaista henkistä hyötyä oli, ettei työpäivät liikaa veny.



Tässä muutamia asioita mitä kaipasin kun en ollut seurakunnassa työssä:

Sometyö. Olen tottunut Olarissa olemaan hyvin aktiivine sosiaalisessa mediassa tehden videoita jne. Tätä en oikein voinut tehdä, koska työ kohdistui enemmän seurakunnan työntekijöihin kuin ihmisiin, jotka toimivat seurakunnissa. Tätä varmaan teen enemmän mahdollisuuksien rajoissa sitten taas Olarissa.
Viimeisen päiväm aamuhartaudessa säestin tämän virren


Lähetystyö. Seurakuntayhtymän työ keskittyi täysin monikulttuurisuuteen. Me Espoossa ajattelemme, että lähetystyö, monikulttuurinen työ ja kansainvälinen diakonia kuuluvat samaan jakamattomaan kansainväliseen vastuuseen. Lähetysjärjestöjen kanssa en ollut kuitenkaan niin paljon yhteistyössä kun olen Olarin seurakunnassa ollut. Työ vain muotoutui eri tavalla. Tätä yhteistyötä vähän kaipasin.

Seurakunnan ihmisten kanssa oleminen, tekeminen ja rukoileminen. Tätä ehkä kaipasin eniten. Olarissa niin olennaista on toimia paljon ja läheisesti aktiivien kanssa, kuunnella heitä, tukea ja auttaa, oppia heiltä ja rukoilla heidän kanssaan yhdessä. Sellaista seurakuntaflowta, minkä varmaan kaikki seurakuntien työntekijät tuntevat. Tässä ollaan seurakuntatyön ytimessä. Työ oli vain puolen vuoden ajan erilaista. Näitä ei voi arvottaa vastakkain. Molemmat ovat tärkeitä.
Kiitos työkaverit kukista ja kortista

Mukava työkaveriporukka. Tottakai oli ikävä työkavereita, joita näki kovin harvoin. Hyvin nopeasti myös putosi paljon siitä mitä tapahtuu Olarissa. Mukava nähdä taas tuttuja maaliskuussa.

Olari ei ole samanlainen enää kuin silloin kun lähdin, muutoksia on ollut paljon. Näin se aika vaan menee eteenpäin. Olen käynyt kahden kollegan kanssa työnohjauksessa ja siellä työnohjaajamme Kari viisaasti sanoi, että "et ole sinäkään samanlainen kuin lähtiessäsi". Kaikenlaista on tarttunut mukaan tässä viimeisen puolen vuoden aikana. Nyt on sitten jälleen yhteenhitsautumisen aika. Mulla on nyt paljon verkostoja mitä lähteä kehittämään, täytyy vaan sitten muiden kanssa päättää mihin suuntaan mennään.

Olemme samaa yhteisöä, seurakunnat ja seurakuntayhtymä, joten eiköhän aika useasti tuolla virastolla tule käytyä ja silloin pääsee vaihtamaan kuulumisia sen talon kollegoiden kanssa.



tiistai 14. helmikuuta 2017

Lapsivaikutukset

#Migri on irtisanonut Espoosta ja Vantaalta 220 Luonan asunnon KORJAUS ASUNTOPAIKAN EI ASUNNON vuokrasopimuksen alkaen 28.2. Niissä asuu paljon lapsiperheitä, jotka odottavat yhä päätöstä. Lapset ovat jo voinet siirtyä normaaliluokille, joillakin vanhemmilla on töitä pääkaupunkiseudulla. Mihin näitä ihmisiä aiotaan majoittaa. Miksi ei voitu odottaa edes koulujen loppumiseen asti. Tai Migrin/hallinto-oikeuden päätökseen asti. Pääkaupunkiseudun vokeissa ei ole riittävästi tilaa. tilaa. Tai sitten sullotaan 5-henkinen perhe yhteen pieneen huoneeseen."

Miettikää lasta joka on lähtenyt liikkeelle Irakista, Syyriasta, Afganistanista tai muista lähellä olevista maista. Jokainen meistä on nähnyt televisiosta ja netistä mitä siellä tapahtuu päivittäin. Millaisen katastrofin keskellä pienet lapset elävät ja millaiset pysyvät jäljet nämä tragediat jättävät heidän elämäänsä.

Sitten perhe päättää lähteä liikkeelle. Myy kaiken mahdollisen, ihan kaiken. Ja lainaa loput sukulaisiltaan, että voi maksaa jollekin kriminaalille (joka voi olla myös ihmiskaupasta rahastava Isisin roisto) tai mafialle kiikkerästä kyydistä Eurooppaan. Lapsi hyvästelee sukulaisensa, mutta onneksi sisar/veli ja vanhemmat tulevat mukaan. Heihin pieni lapsi asettaa kaiken luottamuksensa. Mutta lapsikin aistii vanhempiensa (jotka yrittävät pysyä vahvoina) pelot ja epävarmuuden tulevaisuudesta. Mutta muutakaan ei voi, jos kotimaassa odottaa kuolema, kärsimys tai jollain muulla tavalla hyvin epävarma tulevaisuus. Ja perheen täytyy arvioida se todella todella huonoksi koska matkalle suureen tuntemattomaan lähteminen on käsittämättömän suuri riski.

Lapsi pelkää koko lauttamatkan ja saattaa nähdä kuolemaa, veneestä putoavien ihmisten hukkumisia. Mutta ehkä hänen sisaruksensa selviää ja ehkä lapsi on jo turtunut kuoleman näkemiseen omassa maassaan. Mutta kuten aikuisetkin hän koteloi kaikki kamalat asiat sisälleen, koska kaikki energia menee päivittäiseen selviämiseen.

Huomattavan paljon on kuvia pakomatkalla olevista lapsista, jotka eivät enää itke. Monet kuuluisat mediassa olleet kuvat ovat sellaisia, jotka riipaisevat sydäntä. Kyyneliä ei vain enää ole. Voin vain kuvitella millaiset painajaiset lapsella on joka yö. 

Matka Suomeen läpi Euroopan voi kestää useita viikkoja. Tämä aika menee monesti piilotellen viranomaisilta, koska pelätään palautusta. Piilotella täytyy myös paikallisilta asukkailta, koska koskaan ei tiedä suhtautuvatko he vihamielisen väkivaltaisesti turvapaikanhakijoihin. Lapsi jatkaa pelossa ja jännityksessä elämistä. Ehkä hän on jo tottunut siihen, valitettavasti.

Perhe otetaan vastaanottokeskukseen Suomeen ja sormenjäljet annetaan Suomen viranomaisille. Valtava helpotus kohtaa perheen ja lapsen, enää ei tarvitse pelätä. Me olemme turvassa, saamme ruokaa, voimme yrittää nukkua. Lapsi jonkun ajan päästä alkaa leikkiä toisten samassa tilanteessa olevien perheen lasten kanssa. Hänen elämä helpottaa, ulkoisesti.

Aikaa kuluu kun perhe odottaa päätöstä muiden perheiden kanssa. Aletaan saada ystäviä lähellä olevista muista perheistä, suomalaisista, vapaaehtoisista auttajista, ehkä paikallisseurakunnasta. Elämä alkaa saada muotoja, arkirutiinit kasvaa. Ulkoisen turvallisuuden ollessa kunnossa, perhe ja lapset alkavat käydä läpi ajatuksiaan ja tunteitaan. Lapsella voi tulla kaikenlaisia PTSD-oireita, kuten aikuisillakin. Mieli ryhtyy käsittelemään niitä. 

Lapsi aloittaa koulun ja saa uusia luokkakavereita, suomalaisiakin. Hän oppii suomen kielen alkeita aika nopeasti. Hän oppii nopeasti muitakin asioita, ihan kuin suma purkaantuisi päässä ja kaiken arkisen arvo näkyy.

Samaan aikaan Maahanmuuttovirasto päättää ruveta sulkemaan vastaanottokeskuksia. Ne ovat kalliita ja Migri joutui syksyn kiireessä tekemään paljon kalliita sopimuksia eri toimijoiden kanssa. Maahan tulevien turvapaikanhakijoiden määrä laskee. Migri sulkee enemmän ja enemmän vastaanottokeskuksia. Suomi Ensin -sirkus ja Soldiers of Odin kiusaavat ja häiritsevät, lapsi on sekaisin: millaisia suomalaiset ovat, kilttejä vai pahoja? Onneksi kilttejä tuntuu olevan enemmän.

Nyt tullaan ylimpänä mainitsemaani kohtaan. Se on Facebookista viime viikolta. LUE SE tässä vaiheessa uudestaan tuolta alusta.

Perhe saakin tiedon, että heidän on lähdettävä pois tutusta ympäristöstä. Se huone, josta on tullut koti. Se VOK, jonka työntekijät ja vapaaehtoiset he tuntevat läheisesti. Ne vapaaehtoiset, jotka ovat tulleet rakkaiksi kun heille on opetettu suomea. Ne kirkon aktiivit, jotka ovat kuljettaneet perhettä erilaisiin lasten- ja perhetapahtumiin. On ollut mukavaa tutustua suomalaisiin.


Lapsi joutuu hyvästelemään jokaisen tuttunsa. Jokaisen. Jokaisen. Kaikki ne suhteet jotka hän on rakentanut perheensä lisäksi turvallisiin muihin aikuisiin, nuoriin ja lapsiin. Ne kaikki on nyt loppu.

Perhe muuttaa toiselle puolelle Suomea ja joutuu jatkamaan päätöksen odottamista kaukana kaikista uusista hauraista kontakteistaan, jotka on ajan kuluessa rakennettu. Luottamusta ei voi saada hetkessä vaan sen rakentaminen kestää. Perhe on uskaltautunut luottamaan, on ehkä uskaltanut ajatella, että ehkä me sittenkin voimme rakentaa turvallisen elämän tänne Suomeen.

SIKSI, ETTÄ MAAHANMUUTTOVIRASTO AJATTELEE,
ETTÄ ON KALLISTA YLLÄPITÄÄ LIIAN MONTAA VASTAANOTTOKESKUSTA!

RAHA. TÄRKEÄMPI KUIN IHMINEN.


Tämä kertomani lapsi ei ole ainoa. Ylläolevasta voi päätellä näitä perheitä olevan paljon. Kymmenet lapset "menevät rikki" uudelleen. Tätä kärsimystä heille ei aiheuta ISIS, islam, mafia, salakuljettajat tms. 

Tämän kärsimyksen heille aiheuttaa SUOMEN VALTIO.

Ystävät, tällaisessa maassa me tällä hetkellä elämme. Enkä päässyt edes vielä alkuun niiden suhteen, jotka ovat tulleet yksin Suomeen...

Mua hävettää. Suomen 100v juhlavuodessa on punainen tahra.

Jumala meitä armahtakoon.