keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

#meilläonunelma Ajatuksiani ja tuumailujani

Tiistaina järjestettiin mielenosoitus tai mielenilmaus Helsingissä Kansalaistorilla rasismia ja muukalaisvihaa vastaan monikulttuurisuuden puolesta. Perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen Facebookissa julkaisema teksti aikaansai parissa päivässä valtavan yli 15 000 ihmistä kokoon keräävän tapahtuman. Lisäksi muissakin kaupungeissa oli pienempiä tapahtumia. Tämä oli  sosiaalisen median voimannäyttö. Useimmiten Facebookissa mainostettuihin tapahtumiin lähtee ehkä kymmenesosa niistä, jotka netissä sanovat tulevansa. Tässä tapauksessa ilmeisesti jonkunlainen ihmisten henkinen raja rasismin sietämisessä katkesi ja väki lähti liikkeelle. Äärioikeistolaiset spekuloivat, että muusikkojen takia, mutta mä en usko siihen. Kyllä ihmiset lähti liikkeelle asian takia. Ihmiset sanoivat, että nyt saa riittää.


Mä kannatan monikulttuurisuutta. Tai oikeastaan: miten sitä edes voi kannattaa tai olla kannattamatta? Monikulttuurinen Suomi on ollut ympärillämme jo kauan aikaa. Se on se todellisuus missä elämme. Kenelläkään ei ole aikakonetta, että voisimme sorvata Suomea satoja vuosia taaksepäin, jolloin ehkä elimme omassa pussissamme täällä Pohjolan perukoilla. Itse asiassa silloinkin meihin vaikutti ruotsalainen ja venäläinen kulttuuri. Vähintäänkin. Onneksi vaikuttikin, me keräiltiin käpyjä silloin kun Euroopassa oli korkeakulttuureita. 

On täysin mahdotonta elää ilman muun maailman vaikutusta meihin. On absurdia edes ajatella niin. Jotkut ihmiset ottavat oikeuden määrittää suomalaisen kulttuurin. Mitä se on? Olemmeko me suomalaisetkaan siitä samaa mieltä, emme tietenkään. Meidän suomalaiseksi kutsumamme kulttuuri on hyvin lähellä amerikkalaista kulttuuria (sitä arvolataamatta). Monikulttuurisuuden kaventaminen politiikaksi tai vielä enemmän pakolaispolitiikaksi sekoittaa koko asian. Ikäänkuin monikulttuurisuuden voisi supistaa näin ohueksi siivuksi yhteiskuntaamme ja elämäämme. 

Ja tästä johtuu suurin ongelma maamme monikulttuurisuuskeskustelussa. Ihmiset puhuvat jatkuvasti toistensa ohi, koska heille termit merkitsevät eri asioita. Näen, että maassamme on suuri vaara ghettoutua ajatuksien kanssa ja etääntyä toisella tavalla ajattelevista. Toisaalta yhtenäiskulttuuri on mennyt jo kauan sitten, sen perään on turha haikailla. Me tässä maassa olemme eri mieltä monista asioista. Osaammeko me olla eri mieltä kunnioittaen toisella tavalla ajattelevia? Osaatko olla leimaamatta tai naureskelematta kanssasi eri mieltä olevaa ihmistä kohtaan?

Ennen tapahtumaa mielessäni kävi epäilys, että mitenkähän käy? Ajattelin, että malttavatko poliitikot olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen, keräämällä irtopisteitä? Mietin, että jos tapahtumassa on mukana aina ne samat poliitikot, jotka näihin haluavat puheenvuoroaan pitämään, niin niissä piireissä, joita ”vastaan” tämä on järjestetty ajatellaan tätä vain heidän huomionhakunaan. Ja tätä ihmisten viestiä ei oteta vakavasti. Nettikeskustelua seuranneena näin mun mielestä kävi. Se himmensi viestiä joka korosti monikulttuurisuutta positiivisena asiana. Tämän viestin itsekin soisin kasvavan yhteiskunnassamme.

Seuraavaksi kun tällainen vastaava organisoidaan (ja toivon, että näin käy), niin sen voisi järjestää täysin epäpoliittisesti. Tarkoitan, että puhumaan ei kutsuta ainoatakaan poliittiseen puolueeseen kuuluvaa jäsentä. Eikä ainakaan aina niitä samoja poliitikkoja. Se nostaisi oikeammin esiin sen, että tämä on KAIKEN kansan osoitus monikulttuurisuuden puolesta, ei vain tiettyjen piirien. Tämä on mun mielestä ongelmallista näissä tilanteissa, puolueillahan on aina pyrkimys ”kaapata” tilaisuus oman kampanjoinnin tueksi. Se on ihan ymmärrettävää. Kaikki yhteiskunnallinen toiminta on poliittista, mutta tarkoitan tässä nyt puolueista irti olevaa politiikkaa. 

Olen kasvanut sellaiseen mielestäni sivistyneeseen ajatteluun, että jokainen ihminen on Jumalan luoma ja sinänsä jo arvokas, ilman mitään extroja ja ansioita. Vaikka hän olisi kanssani paljonkin eri mieltä. Tai todella paljon eri mieltä. Siksi jokaiselle ihmiselle täytyy antaa mahdollisuus kertoa mitä hän on mieltä. Ja sitten saan olla paljonkin eri mieltä hänen kanssaan. Mutta toiseen ihmiseen täytyy suhtautua kunnioittavasti joka tapauksessa. 

Siksi tulen tuohon paljon netissä keskustelua aiheuttaneeseen Matias Turkkilan (PS) esiintymiseen. Olen sitä mieltä, että koska hänet oli kutsuttu mukaan (jälleen tämä poliittinen näkökulma, mistä yllä kirjoitin), niin hänen täytyy saada sanoa sanottavansa. Tämä on ihan perusjuttua ihmisten välisessä kanssakäymisessä sivistysvaltiossa. Miten hänet hiljentämään pyrkivät buuavat anarkistit voivat olla niin hölmöjä, etteivät tajua tekevänsä palveluksen juuri maahanmuuttovastaisille omalla toiminnallaan? Eikö heillä ole tajua siitä, että he pelaavat juuri vastapuolensa pussiin näin toimimalla? Turkkila sai valtavasti sympatiakannatusta tuon takia, rohkea kyllä oli kun meni tuhansien ihmisten eteen, jotka ovat paljonkin eri mieltä kuin hän. Kunnioitan Ali Jahangiria, joka pyrki hiljentämään tämän buuauksen ja antamaan varmasti täysin hänen kanssaan eri mieltä olevan Turkkilan puhua. Netissä nämä anarkistit sitten vetivät innolla natsikorttia peliin ”olisiko Hitleriäkin pitänyt vain kuunnella”. Tämä on absurdi väite, sen aikainen Saksa oli kovin erilainen maa kuin Suomi nykyään.

 Itsekin näen ainoana tienä yhdessäelämiseen toisia kunnioittavan dialogin. Sen, että minä yritän ymmärtää toisella tavalla ajattelevan ihmisen ajatusmalleja. Vaikka olisin totaalisen eri mieltä. Koen, että tällä tavalla Suomessa on mahdollisuus myös säilyttää yhteiselo ja jollain lailla myös yhteiskuntarauha. Kaikenlaisesta marginalisoinnista seuraa vain huonoa, se on nähty Ruotsissa, jossa lähes äärioikeistolainen Ruotsidemokraatit ja heidän kannattajat demonisoitiin ja täten luotiin heille seuraavissa vaaleissa vaalivoitto. Ja suomalaiset vastaavat puolueet ovat vielä hyvin kaukana SD:n lähes natseista… Ei ole kyse siitä, että hyväksyttäisiin heidän ajattelunsa, mutta ei anneta äärioikeistolaisille marttyyrin viittaa, mitä he kovin usein haluavat sovittaa päälleen, milloin sananvapauden ja milloin jonkun muun syyn takia.

Puoluepoliittisesti ajatellen: jos olet vihervasemmistolainen, tutustu Perussuomalaisiin, ei vain poliittisiin nettikirjoituksiin vaan ihmisiin. Jos olet Perussuomalainen, tutustu vihervasemmistolaisiin, ei vain poliittisiin nettikirjoituksiin vaan ihmisiin. Ja kaikkiin siitä väliltä poliittista kenttää.

Molemmilla laidoilla puhutaan pelosta. Ja ylikorostetaan sitä. Ihan älyttömästi. Mun mielestä on ylireagointia, että Eva Biaudet sanoo pelkäävänsä Suomessa. Tai se, että jotkut ihmiset sanovat pelkäävänsä muslimiterroristien iskuja Suomessa. Molemmat ovat mielestäni isoja ylireagointeja eivätkä perustu todelliseen tilanteeseen vaan pelkästään retoriikkaan jolla edistetään omaa ajattelua ja pyritään vaikuttamaan.


Nykyään ihmiset uskovat vaikka mitä tuubaa pelkonsa tueksi. Jotkut luulevat, että Tukholman tai Malmön jotkut lähiöt ovat kuin Tsetsenia tai Gaza. Ei ne ole, ihmisiä sielläkin on. Toki siellä tapahtuu kurjia juttuja, mutta suoraan kaikkia mitä Ruotsissa tapahtuu ei voi verrata Suomeen. Tämä ajattelu johtuu siitä, että ihminen skannaa nettiympäristöään saadakseen tukea pelolleen, ei päästäkseen siitä eroon. Siksi jotkut uskovat älyvapaitten nettisaittien kuten MV keksittyjä uutisia, uskovat valtaviin salaliittoteoriohin, maanalaisiiin terroristiuusnatsijärjestöihin jne. Molemmilla laidoilla poliittista kenttää. Ihmiset joko tietävät hyvin vähän, eivät ota selvää, eivät usko uskottaviin uutistoimistoihin, yhdistelevät tietoa ihan kummallisesti. Tämä on kansalaismedian varjopuoli.

Arvostetaan toinen toistamme. Vaikka olisimme eri mieltä. Kuuntele mitä toisella tavalla ajatteleva puhuu, kunnioita häntä vaikka et kunnioittaisi hänen mielipidettään. Älä lokeroi toista ihmistä, aika harva edustaa puhtaasti jotain lokeroa, vaan ajatuksemme ovat monimutkaisempia. Älä anna toiselle provosoitumisen mahdollisuutta äläkä provosoi itse. 

Rakasta lähimmäistä niinkuin itseäsi.


Listen people can’t you hear the voices that are crying out. 
There’s a hunger burning in the heart of their souls. 

Maybe now that I got you let me tell you what I’m talking 'bout 

Stand up and shout tonight we’ll lose control 

I been down and mistreated 
We won’t be cheated 
Now we’re standing undefeated
(Jon Bon Jovi)



lauantai 25. heinäkuuta 2015

Konfiksessa

Olin tänään ystäväperheemme tyttären konfirmaatiossa Espoon komeassa Tuomiokirkossa. Keskityn tässä kirjoituksessa nyt enemmän siihen konfirmaatioon ja -messuun. Juhlat olivat tietysti hienot sitten kotona ja konfirmaatio on aina iloinen juhla perheelle. Säätkin olivat aurinkoiset, mikä tänä kesänä on ollut harvinaista.

Espoon Tuomiokirkon parkkipaikka oli täynnä, vaikka tulimme hyvissä ajoin paikalle. Oman kirkkomme parkkipaikka on todella pieni, mutta jotenkin muistin, että tuolla olisi ollut enemmän paikkoja. No ajoimme laittomille paikoille, kuten 10 muutakin. Kukkienmyyjä vahvisti, että tänään siihen saa ajaa. Uskoimme hänen auktoriteettiään. Emmekä muuten saaneet sakkoja.

Espoon tuomiokirkko on sellainen kirkko, jossa alttari on lähes keskellä kirkkosalia. Ei ihan, mutta muutama kymmenen ihmistä mahtuu siis istumaan alttarin taakse. Pohjapiirros on tasasivuinen risti. Kirkkoarkkitehtuurispesialisti voisi tästä varmaan paljonkin kertoa, mutta mä en niistä tiedä kovinkaan paljoa.

Porukkaa oli niin paljon, että menimme rohkeasti sinne alttarin taakse istumaan. Tämä siis tarkoitti sitä, että muutama sata ihmistä näkee meidät koko ajan. Vähän suomalaista ensin vierasti mennä istumaan vähän kuin stagelle, vaikka se ei messun pointti tietenkään ole. Sehän ei ole mikään esitys. Mutta yllättävän nopeasti siihen tottui ja uskalsipa sinne sitten jokunen muukin tulla. Miten sitä ihminen niin kovin helposti ajatteleekin, että "mitä nuo muut nyt sitten tuumaavat kun me ollaan täällä?"

Messu alkoi kulkueella ja iloksemme huomasimme tutun papin. Kesäteologikin oli mulle tuttu. Jo kulkueen aikana kiinnitin huomiota upeaan House Bandiin, joka lehtereiltä soitti todella laadukkaasti lähes kaikki messun musiikit. Myöhemmin kuulin, että he ovat soittamassa kaikissa Tuomiokirkkoseurakunnan konfirmaatioissa. Erinomaista, rauhallista tunnelmaa luovaa ja pientä revittelyä siellä täällä. Soittimet oli saksofoni, piano, läskibasso, kitara ja olikohan vielä klarinettikin...

Olen näköjään kovin tottunut oman seurakuntani konfirmaatiotyyliin kun tietysti ripareita on jo 90-luvulta asti vetänyt ja niin monessa on ollut toteuttajana. En lähde vertaamaan näitä, koska konfirmaation voi tehdä monella tavalla hyvin. Tämä oli hyvin tehty ja koko messun ajan oli levollisen siunattu olo. Saarnatuolia emme nähneet siitä paikasta mistä istuimme ja ehkä kolme ehtoollisen jakoparia olisi varmaan ollut seurakuntamme käytäntö. Mutta eihän sitä messussa kiire ole mihinkään.

Se mikä harmittaa, on se todellisuus, että valitettavan monet ihmiset luulevat kirkon olevan samanlainen paikka kuin vaikka yläkoulun juhlasali tai seurojentalo. Että esim. alttarilta voi mennä ottamaan valokuvia siitä omasta sukulaisesta, joka on juuri laittamassa ehtoollisleipää suuhunsa. Sellainen pyhyyden taju on joiltain kadonnut. Esim. ei ole oikein suotavaa suureen ääneen höpötellä naapurin kanssa kun on kumartuneena alttarikaiteelle vastaanottamaan ehtoollista. Kirkko ei ole samanlainen paikka kun kaikki muut, vaan se on Jumalan kohtaamisen paikka. Sisäisesti myös hymyilin ja puistelin päätäni, kun näin erään nuoren naisen ottavan selfietä kaverinsa kanssa samaan aikaan lausuen uskontunnustusta... Mua aina myös naurattaa pönöttävät isät puvuissaan, ryhdikkästi seisten ja ajatellen, että näin kuuluu seistä esim. jonkun liturgisen laulun kohdalla. Mutta näinhän ihmiset käyttäytyvät oudoissa tilanteissa, minäkin teen niin varmaan silloin tällöin. Naurattaa se silti.

Sekin on totta, että liian korkeaksi ei saa kirkon kynnystä tehdä. Ei saa torua ihmisiä, jotka eivät tällaisia asioita tajua ja toimivat tietämättömyyttään huonosti kirkossa. Kyse on tietenkin laajemmasta maallistumisesta ja seurakuntien täytyisi jotenkin näitä asioita selittää. Ja onhan se myös niin, ettei Jumala siitä suutu, otanko kuvan alttarilta vai paikaltani. Jumala ei ole pikkumainen, niinkuin me ihmiset joskus.

Messu kesti ehkä sellaisen puolisentoista tuntia ja kaikki meni käsiohjelman mukaisesti. Virret olivat valmiina käsiohjelmassa, joten vaihtuvuutta ei ilmeisesti kovinkaan paljoa ole. Seurakuntamme kanttorit ja papit varmaan voisivat tästä debatoida pitkäänkin, mutta ehkä se on tärkeämpää, että vuosien saatossa opetellaan muutama kymmenen virttä, kuin joka vuosi kovin monia uusia.

Kolehti kerättiin MAF-lähetyslentäjille, konkreettisena virikkeenä toimi punainen jerrykannu. Nämä lentäjän pelastavat henkiä, joten käväisepä heidän nettisivuillaan lukemassa lisää.

On välillä tosi mielenkiintoista käydä toisen seurakunnan konfirmaatiossa. Nähdä miten eri tavalla asioita voi tehdä. Ja pääpointti Jumalan kohtaaminen on kuitenkin sama kaikissa.



Konfirmaatiolauluna oli tämä ehkä Suomen Siionin yksi kaikkein tunnetuimmista konfirmaatiolauluista. Pekka Simojoen Evankeliumi.

Otan muuten tästä eteenpäin tavan, että jokaiseen tekstiini tulisi joku mielenkiintoinen YouTube-musiikkivideo, toivon mukaan liittyen aiheeseeen. Mutten lupaa mitään...


maanantai 6. heinäkuuta 2015

Kesämusaa, mm. tällaista on tullut kuunneltua

  • Brings: Hallelujah
  • Puhti: Jumala rankaisee
  • Radiohead: Paranoid android
  • Stryper: No more hell to pay
  • Kasalla: Stadt met K
  • Dashbone: I´ll drink to that
  • Iron Maiden: Revelations
  • Dream Theater: The spirit carries on
  • The Poodles: I want it all
  • The Beatles: The fool on the hill
  • KISS: Journey of 1000 years
  • Manic Street Preachers: Letś go to war
  • White Lion: When the children cry
  • Bob Marley: One love
  • Bloodgood: All stand together
  • Joose Keskitalo: Pimeydestä pimeyttä vastaan
  • Steve Harris´ British Lion: Eyes of the young
  • Duran Duran: What happens tomorrow

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Pieni tuokio turistina Helsingissä

Päätettiin eilen lähteä katsomaan millaista on meininki Helsingissä ja erityisesti Kauppatorilla. Ne kuuluisat munkkikahvit oli siellä tarkoitus juoda ja muutenkin katsella aluetta.

Niinpä käveltiin lämpöisessä ilmassa Kampista kauppatorille Aleksanterinkadun pullokatusoittajan kautta. Kätevä mies kyllä, erikokoisissa pulloissa oli eri määrä vettä ja soittaja sitten kilkutteli kellopelikepeillään niitä ja sai aikaan kaikenlaisia melodioita.

Kappelin edessä oli alkamassa Dashbone -nimisen skatepunkkia soittavan bändin keikka. Ihan mukavaa meininkiä heiltä, mm. jänskä Eternal Flame cover. Täältä lisää sitä tavaraa...

Kahviteltiin ja katseltiin turisteja, ostettiin kirsikoita (mansikkahinnoissa täytyy olla kartelli) valtavan pitkää jonoa Korkeasaaren lautalle ja Suomenlinnaan. Saakohan kalaa enää suoraan tuoda mereltä myyntiin Kauppatorille? Muistelen että joku viskaali kielsi sen johonkin hygieniapykälään vedoten...




Ja sitte keksittiin tehdä retki museoratikalla! No se olikin sitte hauska retki! Mukavanviileä tuuli, tyylinmukainen iäkäs konduktööri ja mukavasti natiseva ratikka, jossa ei ollut toisessa vaunussa seiniä ollenkaan. Oli jännä katsella ihmisiä, jotka katselivat meitä ja ottivat kuvia. Monet hymyili, joten tällainen tuulahdus vanhoista ajoista on varmaan tervetullut. Luulen, että kesällä tää 5€ kyyti on aika suosittu, ihan paikallisetkin voi käyttää, ei vain turistit. Ratikka teki n. puolen tunnin kierroksen. Suosittelemme!







Vietäpä sinäkin pääkaupunkiseutulainen joskus aikaa näissä perinteisissä kohteissa käyden.


Starbucks tarjoili Esplanadille kylmää kahvia, tässä karamellinmakuisena