tiistai 26. maaliskuuta 2013

"I have a dream..."

Pakkohan tästä on muutama sana kirjoittaa. Siis Gijonin ihmeestä. Niille, jotka jostain ihme syystä eivät vielä tiedä mistä on kyse, niin selitän: Tietenkin futiksesta.

Joku saattaa huokailla, että "taas se kirjoittaa futiksesta", mutta ystävät kuulkaa. Tässä lähiaikoina tapahtui maailman suosituimmassa urheilulajissa historiaa ja Suomi oli siinä mukana. Gijonissa Espanjassa Suomi oli ensin häviöllä Espanjalle 1-0, mutta Teemu Pukki tasoitti pelin loppuvaiheissa.

Se unelma: Kunpa elinaikanani näkisin sen päivän, että Suomen jalkapallomaajoukkue pääsisi arvokisoihin. Valitettavasti Suomi sijaitsee sellaisessa maanosassa, jossa kilpailu on kaikkein kovin näihin turnauksiin. Suomi on ainakin kerran elinaikanani ollut sitä aika lähellä (surullisenkuuluisa Suomi-Unkari) ja olin sitäkin kokemassa. Mutta eipä avata sitä haavaa enempää. Olin jo vähän heittänyt toivoni siitä, että unelmani koskaan toteutuisi, väliin on mahtunut muutamia aika huonoja vuosia ja pahoja kompasteluja. Mutta myös hienoja venymisiä, mm. Saksaa ja Englantia vastaan tasapelit, Turkki-voitto jne. Tämä viimeisin venyminen antoi jälleen lisää toivoa, ehkä vielä joku päivä...

Mutta mikä sitten tekee tästä Suomen tasapelistä niin suuren? Se, että a) Espanja on maailmanmestari ja Euroopanmestari ja ehkä parhain maajoukkue tänä päivänä. Joukkueessa viliseen maailmantähtiä jokaiselle pelipaikalle ja vaihtopenkkikin on nimekkäämpi kun Suomen paras mahdollinen joukkue. b) peli pelattiin Espanjassa, vierasottelut ovat aina paljon hankalampia kuin kotipelit c) Suomen taktiikka toimi lähes täydellisesti, hyvin tiiviillä puolustuspelillä, supertähdet olivat aika aseettomia d) Suomen pelaajat taistelivat hyvin kurinalaisesti ja rauhallisesti, jopa kylmäpäisesti. Tässä nyt muutama esimerkki miksi juuri tämä peli oli ehkäpä Suomen maajoukkueen kovin saavutus koskaan.

On helppo naureskella, että Suomi ei koskaan menesty. Valitettavasti monella on sellainen vähän naureskeleva asenne. Semmoinen "mitä tuo nyt tuossa luulee olevansa". Tai sitten tämä on vain jalkapallon kannattajien syvä trauma. Tällainen asenne lannistaa. Kyllä Suomi menestyy kun siihen uskotaan ja sitä tahdotaan. Ja kannustetaan toisiamme positiivisesti, eikä aina niiden negaatioiden kautta.

Tässä vielä kaikille tuo mainio Teemu Pukin maali. Barcelonan veskari Victor Valdesin torjuntaprosentti muuten tuossa matsissa oli 0%



Menkää katsomoihin kotosuomessa katsomaan maailman parasta urheilulajia!

torstai 21. maaliskuuta 2013

Maahanmuuttajan roolit Suomessa

Olipa hyvä koulutuspäivä eilen! Opin paljon. Olen Turussa kirkon kansainvälisen työn erityiskoultuksessa Seurakunta maahanmuuttajan kotina. Eilen meille oli puhumassa Väestöliitosta Anita Novitsky maahanmuuttajan rooleista Suomessa. Hän on tehnyt pitkään töitä maahanmuuttajien kanssa ja hän on antanut jotenkin oivaltanut hienosti eri rooleja, joissa maahanmuuttaja (on sitten pakolainen, siirtolainen tai mistä syystä vaan Suomeen tullut) on ja miten roolit ja oma kulttuuri vaikuttavat olemiseen ja elämiseen Suomessa.

Tässä eräs jaottelu rooleista joissa maahanmuuttaja on (tiivistettynä):

Maahanmuuttajan roolit:
Perheenjäsen. Ei vain vanhemman omaksuma rooli. Suomeen tullessa naisen ja miehen väliset roolit muuttuvat. Miehet maskuliinisista kulttuureista eivät oikein sopeudu Suomen femininiseen kulttuuriin, naiset taas uusien mahdollisuuksien kautta paremmin. Muuttuu suhde sukulaisiin, taloudellista ja sosiaalista vastuuta tulee myös naiselle enemmän. Maahanmuuttajavanhemmat eivät voi vahvistaa tai kumota lasten kotiin tuomia viestejä oikeasta ja väärästä, joten he uskovat lasten viestit. Lapset oppivat manipuloimaan vanhempiaan nopeasti, koska Suomessa lapset kasvatetaan itsenäiseen elämään jo hyvin nuorena.

Muutoksenhallitsija. Pitäisi olla parhaiten hallittu rooli, mutta monesti muutoksia on valtavasti. Tähän rooliin vaikuttaa eniten elämänkokemukset ja edelliset muutokset. Saattaa olla vaikeaa ajatella, että vaikeiden asioiden ja mullistavien muutosten jälkeen pitäisi vielä hallita uusia. Voi tulla tunne, että ei jaksa enää hallita yhtään uutta muutosta.

Kulttuurinkantaja. Mistä haluan luopua ja mistä en? Miten olen toisten ihmisten kanssa tekemisissä Suomessa? Roman Schatz kertoi vuorovaikutuskulttuurista: saksalainen tapa on kuin pingis: pallotellaan aika kiivaassa tahdissa argumenttejä toisilleen vastaten nopeasti. Suomalainen tapa taas on kuin keilailu: keskitytään yksin, laitetaan argumentti hallitusti liikkeelle ja katsotaan osuuko se maaliin. Jos osuu, niin taululla näytetään se muille. Somalialaisilla taas on jenkkifutis, kaikki menee vauhdilla saman pallon perään ja taklataan kovaa. Jos väärän pelin pelaaja menee väärään peliin, niin ei tajua yhtään missä mennään.

Tulevaisuuden tekijä. Elämä on odottaminen, ensin ehkä pakolaisleirillä tms. odotetaan päämäärättömästi. Kun pääsee Suomeen, on niin tottunut odotteluun, että ei oikein ole kuvaa siitä mitä odotetaan Suomessa. Mihin tulevaisuuteen lapsia kasvatetaan? Lapset kasvavat siihen, että muuttaminen toiseen maahan saattaa tapahtua, jolloin kiinnittyminen ja kiintyminen on vaikeaa ja ystävyyssuhteita ei osata muodostaa.

Eri yhteisöjen jäsen. Maahanmuuttaja odottaa, että tullaan hakemaan kotoa ja suomalainen yhteisö odottaa, että maahanmuuttaja lähtee liikkeelle. "Eihän men ketään muutakaan tulla kotoa hakemaan". Molempien tulisi muuttua ja lähestyä toisiaan, että kohtaaminen tapahtuisi.

Identiteetin rakentaja. Lapsuuden kokemukset esim. koulussa vaikuttavat vahvasti aikuisuuteen. Jos lapsella on suuriakin traumoja historiassaan, joskus meidän suomalainen tapamme ei ole kaikkein oikein, että asioita käsitellään syvällisesti. Monesti maahanmuuttaja saattaa ajatella, että ei aina palata näihin tragediohin vaan mennään elämässä eteenpäin. Pitkän aikakäsityksen omaavina he eivät välttämättä näe yksittäisiä tapahtumia käsiteltävinä asioina, vaikka ne olisivat kuinka hirveitäkin.

Paljon muutakin mielenkiintoista Anja Novitsky esitti, mutta tässä muutamia ajatuksenalkuja teille mietittäväksi.


Vieraan kulttuurin kujilla

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Kuolemaa katsoen

Kävin vierailulla erään ryhmän kanssa Espoon krematoriossa. Paikkahan ei ole mitenkään julkisesti kaikelle kansalle auki, mutta me pääsimme katsomaan ja kuulemaan paikan käytännöistä. Pakostakin siinä tuli sitten mietittyä kuolemaan liittyviä asioita.

Krematorio on hyvin hillitty paikka ja siellä olevat työntekijät ansaitsevat hatunnoston. Niin rauhallisesti ja kunnioituksella vainajia käsiteltiin ja asioista keskusteltiin koko ajan omaisia ja vainajia kunnioittaen. Henkisesti varmasti aika raskas työpaikka, itse en ehkä jaksaisi olla niin paljon surun kanssa tekemisissä. Mutta siinä kaiketi kyllä löytää tietynlaisen rutiinin myös. Kysyin eräältä jo kauemmin krematoriossa työskennelleeltä, onko hänelle edelleen "vaikeita hetkiä" töissä. Hän vastasi vakavasti, että kyllä edelleen vaikeita hetkiä on, esimerkiksi kun näkee vanhemman kantavan pientä lapsen arkkua. Edelleen se koskettaa.

Pastori luki psalmi 23:n ja lauloimme virren. Jäin sitten kierroksen jälkeen miettimään, pelkäänkö minä kuolemaa. Monethan sanovat pelkäävänsä. Pääsin tuumailuissani siihen, että en pelkää kuolemista ainakaan noin suuressa määrin. Varmaankin kuitenkin sitä, onko kuolema tuskallinen. Enemmän pelkään sitä, miten läheiseni surun ottavat ja sen käsittelevät.

Kuolema on kuitenkin osa elämää, kuten sanotaan. Sitä kannattaa uskaltaa katsoa silmiin asiana, joka meidät kaikki kohtaa. Muistan edelleen kun pappani kuoli ja sain nähdä hänet ennen kuin hänet laitettiin arkkuun. Muistan kuinka uskoani vahvistava kokemus se oli, kun näin ihan konkreettisesti, että papasta on vain ruumis jäljellä, sielu on jo taivaassa. Uskoni kertoo minulle, että ihminen ei ole vain tämä ruumis vaan jotain paljon enempää. Hetki ei ollut ollenkaan pelottava, vaan mielumminkin levollinen. Hautajaisissani ei tarvitse laulaa surullisia lauluja, eikä varsinkaan soittaa Albinonin Adagiota. Mun hautajaiset voisivat olla mielummin iloinen juhla kun surujuhla.

Liikaa ei parane kuitenkaan kuolemaa/kuolevaisuutta mietiskellä, meidän tarkoitus on täällä elää rauhassa ja sovussa keskenämme ja kunnioittaa toinen toistamme. Pidetään fokus siinä.

Muutamia tietopuolisia asioita:
  • Suomessa ei myöskään saa ostaa itselleen uutta hautapaikkaa, ellei ole vainaja. Hirtehistä, mutta näin on. Sukuhautoihin toki pääsee, jos suku omistaa sen jo valmiiksi.
  • 80% espoolaisista tuhkataan, vain harvat siis haudataan arkkuun.
  • Muistotilaisuudessa krematorion kappelissa ei sovi soittaa musiikkia CD.ltä vaan pysyä livemusiikissa.
  • Tuhkaa ei myöskään saa sirotella minne vaan, vaan hautatoimistolla täytyy olla tarkasti tiedossa paikka, mihin tuhkat sirotellaan, vaikka sitten olisi kyseessä esim. kesämökki.
  • Helsingissä on firma, joka kuljettaa tuhkia Suomen ja Viron merirajalle, sinnekin on vainajien tuhkia siroteltu.
  • Espoossa on kaksi eri paikkaa, josta tuhkat voi sirotella mereen. 
  • Suurin osa tuhkauurnista menee uurnalehtoihin esim. Tapiolan tai Olarin kirkoille.
  • Krematorion uunissa on 1000 astetta lämmintä. Arkusta ei jää kertakaikkiaan mitään jäljelle, ainoastaan ihmisruumiista luut jäävät jäljelle. Ne jauhetaan hienoksi luujauhoksi, n. 400-500g.