maanantai 30. huhtikuuta 2012

Lastenohjaajana

Olin lastenhoitajana. Tai lastenohjaajana. Tai olin kyllä aikuistenkin, mutta nämä ajatukset liittyvät lastenhoitoon leirillä. Colourful Espoon teemoilla järjestimme leirin Pohjois-Espoossa Velskolassa, monikulttuurisen siis. Meitä oli monenlaisista taustoista.

Toisen ohjaajan kanssa vastasimme lauantaiaamun ja sunnuntaiaamun lasten ohjelmasta. Yhteensä siis sellainen reilu kolmisen tuntia. Tänä aikana aikuisille oli omaa ohjelmaa ja me huolehdittiin lapsista sillä aikaa. Ikähaitaria lapsilla oli kolmesta aina tuonne lähemmäs teini-ikää. Mukuloita (eteläpohjalainen sana!) oli viisitoista ja kaikki yhtä pientä veijaria lukuunottamatta osasivat suomea.

Aloitimme laittamalla kaikille huomioliivit päälle. Tämä osoittautui hyväksi ratkaisuksi, koska niiden avulla oli helppo laskea lapset. Koko ajan. Siis lähes koko ajan laskin lapsia. Pari lasta ei tietenkään halunnut sitä liiviä laittaa, kun "se on niin tyhmä".Yhdessä sitten ulkona lähdimme lähimetsään tekemään eläimille koteja. No pienessä metsässä kun ollaan, niin vahinkoja sattuu ja toiset rikkovat toisten tekeleitä. Vaikka kuinka monta kertaa sanoi, että olkaa varovaisia. Lohduttaminen ja sovittelu aloitettiin jo tässä vaiheessa.

Kuka pelkää mustekalaa -leikki oli hauskaa minustakin, kun sain olla niiiiin pelottava mustekala alkuun ja nähdä lasten hymyssä suin ohittavan meikäläisen. Pikku tömähdyksiä sattui, mutta ei mitään isompaa. Opin myös, että muut perinteiset suomalaisleikit, erilaiset hipat, seuraa johtajaa jne. ovat vallan mainioita.

Saippukuplat on ihan pettämätön juttu lasten kanssa. Olin kaikkien kaveri kun multa sai lisää mönjää. Olin kaikkien kaveri myös koko porukan metsäretkellä, kun omistin Runsaudensarven (eli pussin missä oli nuotiolle vaahtokarkkeja ja suklaabanaanien suklaata).

Olen toki ennenkin arvostanut lastenohjaajien työtä, he tekevät pienellä palkalla melkeinpä seurakuntien tärkeintä työtä, jos nyt näin voi määritellä. Koin leirillä hetket lasten kanssa erittäin antoisiksi ja myös aika raskaiksi. En ollut ehkä ihan kokonaisuudessaan tajunnut millaista lasten kanssa oleminen on isossa ryhmässä. Ja miten pitää homma aika rautaisella otteella koko ajan hanskassa, kun lapset kyselevät koko ajan, nahistelevat välillä, karkailevat jne. Olin aika väsynyt näiden tuokioiden jälkeen ja minulla nyt sentään on kokemusta leireilystä, leikkien vetämisestä ja nuorten kanssa samansuuntaisten juttujen kanssa jo -90-luvun puolivälistä alkaen.


Muutamia hienoja juttuja:


  • Eläinten kodit olivat hienoja, ja lapset tekivät niitä innokkaasti ja luovasti
  • Lasten ilon näkee silmistä, se on jotain niin suurta että pääseeköhän aikuiset enää koskaan siihen kiinni?
  • Lapset olivat ylpeitä hienoista kasvomaalauksistaan.
  • Miten voi olla sydän heltymättä, kun pieni vaahtosammuttimen kokoinen Xavi tulee ja ottaa kädestä, että vie mut hiekkalaatikolle?
  • Tai kun vajaa 10-vuotias Sergei pitää kaikki leikkiajat ja leikit huolta pienemmästä pikkuveljestään? Sellainen omistautuminen omalle veljelle on jotain sellaista, mistä me aikuiset saamme ottaa oppia
  • Kun lapsi juoksee onnellisena keskellä 14 ihmisen aikaansaamaa saippuakuplapilveä, niin pakkohan siinä on nauraa itsekin.
  • Kun muutama poika vielä viidennen kieltämisenkin jälkeen tekee juuri niin kun ei saisi tehdä, niin siinä on keinot vähissä. Kun juoksemalla ei saa kiinni ja sana ei tehoa...
  • Kun pieni veijari juoksee vain karkuun kaikista muista välittämättä, niin ainoa keino, millä sain kaverin kääntymään takaisin oli: "Et kyllä saa mua kiinni". Ja niin vilpertti lähti ottamaan mua kiinni.
  • Kuinka vanhemmat ovat tärkeitä kaikenikäisille lapsille. Kuinka innokkaasti he kertovat, mitä isä teki ja äiti teki. 
  • Kun se päivällä ollut villikko sitten nukahtaa iltaohjelmassa ja sammuu kuin saunalyhty.
  • Kun pikkuisella on selkeästi jotain tukevaa ja haisevaa pöksyissään, mutta silti hän haluaa kiivetä syliin ja mennä yhdessä keinuun.
Hieno kokemus kaikenkaikkiaan. Ensi kerralla ehkä osaan henkisesti valmistautua vähän paremmin ja tiedän mitä on odotettavissa. 

Tässä muutamia kuvia Colourful Espoo Weekendistä:










maanantai 23. huhtikuuta 2012

Jumala ja ihminen, koiranelämää

Koiranomistajat ja muutkin kotieläinten omistajat tietävät kuinka lemmikkieläimen saapuminen perheeseen muuttaa suuresti arkirutiineja. Mieleeni tuli pieni ajatus siitä, miten voimme ainakin jollain tasolla verrata lemmikin ja Isännän suhdetta Taivaan Isän suhteeseen meihin ihmisiin. Tässä muutamia ajatuksiani tästä.
Romeo-koiramme ei kertakaikkiaan pärjää tässä elämässä ilman lähes jatkuvaa huolehtimistamme. Tämä iloinen, vielä vähän vauvamainen veijari, aiheuttaa meille useita ilonaiheita päivässä, paljon naurua, iloa ja hymyä. Mutta myös useita murehtimisia, harmaita hiuksia, tuskastumista ja hermostumisiakin (esimerkiksi kun Romeo päätti pureskella tyttäremme kännykkään hienot kuviot hampaistansa). Välillä käskyjä ja ohjeita totellaan helposti ja innokkaasti ja välillä taas oma tahto on niin kova, että käskytkin unohdetaan. No ajan myötä Romeo niitä sitten oppii kun johdonmukaisesti toimimme. Romeo myös tykkää olla sylissä, kunhan ensin on rauhoituttu. Ne hetket on hienoja.
Mieleeni siis tuli, että lähes kaikki yllä kirjoittamani sopii jollakin tavalla myös ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen. Me olemme niin kuin koiranpentuja, jotka tottelemme Jumalaa välillä innoissamme, välillä taas oma tahtomme vie meitä ihan toiseen suuntaan. Elämän karkkien ja namujen perässä meneminen on myös meille ominaista. Jos niitä vain on tarjolla jossain, niin suurta kiusausta ne ainakin aiheuttavat. Kuitenkin Isäntämme pitää meitä lähellään, ei päästä liian kauas ilman hihnaa, antaa välillä namuja, huolehtii ruuastamme, turkistamme, pesee likaisen ojissa ja mudassa likaantuneet jalkamme lenkin jälkeen, ottaa syliin ja rapsuttaa. Joskus meitä täytyy pitää vähän tiukemmassa hihnassa, kun emme tahdo totella. Ja jos jotain meille tapahtuu, niin Isäntämme suuresti murehtii mitä meille tapahtui tai laitoimmeko suuhun jotain sopimatonta.
Kuinka riippuvaisia Hänestä olemmekaan! Ja kuinka paljon ”työtä” Hänelle aiheutammekaan elämällämme. Kuitenkin Hän on meidät ostanut itselleen ja Hän on halunnut meidät omakseen. Kuinka paljon Hän nauttiikaan siitä kun me iloisesti ilman huolen häivääkään juoksemme elämämme pelloilla tutkien Hänen maailmaansa. Ja juoksemme kutsuessa Hänen luokseen takaisin ja jos emme Hän lähtee hakemaan meitä huutaen ensin muutamia kertoja. Hänen rakkautensa meitä kohtaan on syvä.
Tämän hyvän Isäntämme vierellä on hyvä kulkea elämän aamu– ja iltalenkillä.


keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Huhtikuussa olen kuunnellut...


  • Michael Nyman: Heart asks pleasure first
  • Symfonia: Come by the hills
  • Manic Street Preachers: So why so sad
  • Kim Walker & Jesus Culture: Where you go I go
  • Michael Monroe: Hammersmith Palais
  • Nightwish: Planet hell
  • Idan Raichel Project: Mi´ma´makim
  • Anna Ternheim: Let it rain
  • Die Toten Hosen: Tagen wie diese
  • Jonathan Antoine & Charlotte Jaconelli: The prayer
  • Whitesnake: Best years
  • Michael W. Smith: Our God is an awesome God
  • U2: Who´s gonna ride your wild horses
  • Jerusalem: City on fire
  • Antestor: Mitt hjerte
  • Rachid Taha: Barra barra

lauantai 14. huhtikuuta 2012

Sananvapaus ei ruoki nälkäisiä suita

Poliittisesti aktiivinen vasemmistolainen yhtye Manic Street Preachers nosti eräässä kappaleessaan esiin kovan kritiikin sinisilmäistä maailmanparannusta ja uudenlaista kolonialismia vastaan. "Freedom of speech won´t feed my children" -kappaletta kuullessani, päätin muutaman ajatuksen kirjoittaa. Kursiivilla kirjoitetut kohdat ovat suomennoksiani kappaleen sanoista.

Kappale on ilmestynyt vuonna 2001, kymmenisen vuotta sosialismin romahtamisen jälkeen. Kappaleen terävissä sanoissa tunnutaan muistuttavan siitä, että sosialismissa ei kaikki ollut väärin. Kansalla oli ruokaa ja työtä mutta ei sananvapautta. Nämä kaksi nähdään vastakkaisina asioina. Kumman valitsisit, jos asuisit sosialistivaltioissa? Veikkaan, että aika moni sosialistivaltioissa elänyt valitsisi työn ja ruuan. Me, jotka emme ole sitä kokeneet varmaan sanoisimme, että sananvapaus. En tiedä...
"Vapaus, tuo ihana asia, hyvänteväisyyden tuoma uskottavuus. Pasifismi tappoi meidät kaikki, katso vaikka turisteja Berliinin muurilla". Näissä sanoissa ivataan tai surullisen haikeasti puhutaan siitä, että kuinka kaupallisuus saapui nopeasti Muurille ja sinisilmäinen rauhanliike & hyväntekeväisyys lännessä ja idässä unohti huumassaan kaiken sen hyvän mitä näissä yhteiskunnissa oli. Vapaus jyräsi kaiken alleen.  Oli muodikasta olla hyväntekijä ja sillä sai uskottavuutta.

"Naura sirpille ja vasaralle, se on antiikkia". Sosialismi oli miljoonien ihmisten elämän tärkein asia. Koko heidän elämänsä ajan. Kuinka monta vuosikymmentä kestääkään kaikesta tästä poisoppiminen ja uuteen sopeutuminen?

En ole monestakaan asiasta näissä laulun sanoissa samaa mieltä. Sosialismi ja sen toteutus on yksi ihmiskunnan hirveimmistä ja eniten kärsimystä tuottaneita aatteista. Mutta kun esim. unkarilaisten ystävieni kanssa olen jutellut, niin ei se elämä rautaesiripun takana aina niin hirveää ollut. Muut kuin aineelliset arvot olivat tärkeitä. Meidän näkökulma elämään sosialistivaltioissa oli/on kovin mustavalkoinen. Nostamme tämän sananvapauden niin korkealle, että se menee kaiken yli. Tai annamme sananvapaudelle länsimaisen tarkoituksen. Siksi kappaleen nimi muistuttaa, että sinisilmäinen vapaus ja aktivismi saattaa myös runnoa hyvää alleen. Sananvapaus ei kuitenkaan automaattisesti lämmitä taloja, tuo lisää työpaikkoja ja nosta elintasoa. 

Kappaleessa ei kuitenkaan suurin kritiikki kohdistu sananvapauteen sinänsä, vaan länsimaiden suhtautumiseen siihen. Sananvapauden voi myös käsittää ihan väärin, jos sen liittää länsimaiseen elämäntapaan.

Lännen näkökulmasta on helppo sanoa, että ei elintason nousu ole kaikkein tärkein asia, vaan sananvapaus jne.. Mutta se juuri on sitä länsimaista besserwisserismiä ja aatteen kritiikitöntä ihailua. Meidän lähtökohdista on niin kovin helppoa sanoa se toisissa oloissa eläville. Pitäisikö meidän kysyä ensin, että mitä te haluaisitte? 

"Protestoimme ihmisoikeuksista ja samalla palvomme ylipainoa ihmisen perusoikeutena. JS Pemberton (Coca Colan keksijä) pelasti henkemme". Ikään kuin länsimaisuus toisi onnen ja olisi ainoa elämäntapa. Millä oikeudella annamme näin ymmärtää? Miksi meidän ajatusmallit olisivat automaattisesti parempia?

Dalai Lama saa myös hyvin tiukkaa kritiikkiä. Hänet nähdään maailmalla matkustelevana hymyilevänä diplomaattina, jota maailman johtajat kilpaa kumartelevat. Kansansa kärsiessä hän vain kiertää maailmalla ja saa tehdä mitä lystää. Ja popparitähdet (Beastie Boys nimeltä mainiten) jne. kritiikittä huutelevat Free Tibet jne. Bändi selkeästi sympatiseeraa Kiinaa tässä asiassa. 

Kun itse olen aika paljon tekemisissä kauempana olevien auttamiseen liittyvien asioiden kanssa, niin välillä näitä asioita aina miettii. Kehitysavussa sinisilmäinen vihertävä vasemmistoaate yhdistettynä tähän uuteen kolonialismiin (että meidän arvot on ainoita oikeita) saattaa saada paljonkin pahaa aikaan. Toisaalta taas apua millä tahansa tavalla saava ei välitä auttajan motiiveista, kunhan hän saa apua. Ja oikeistolainen bisnekseen perustuva ajattele

Tuntuu välillä, että nykyään on vallalla sellainen kritiikitön massan mukaan liikehdintä myös ns. maailmanparantamisessa. Nykyään saa uskottavuutta ja on muodikasta olla vähän vasemmalle kallellaan oleva luontoa ajatteleva, oikeistolaisaatteelle ja USA:lle naureskeleva yhteiskunnallisesti aktiivinen henkilö. Tämä aate on suurimpia vallalla olevia liikehdintöjä maassamme. Siinä on paljon paljon hyvää, monia näitä asioita tuleekin kritisoida. Mutta tuntuu, että se muodikkuus vie uskottavuuden. On hyvin ohut raja siinä, missä oikeasti auttamiseen tarkoittavasta aatteesta tulee sen kasvaessa jotain muuta kuin mikä on sen alkuperäinen tarkoitus. Muut asiat muuttuvat tärkeimmiksi kuin itse aate.








tiistai 10. huhtikuuta 2012

Punk-konsertti olohuoneessasi?

Saksalainen legendaarinen punk-bändi Die Toten Hosen juhlii tänä vuonna 30-vuotissynttäreitään. Niiden kunniaksi bändi on julkistanut videokilpailun, joista he valitsevat muutamia voittajia. Housut järjestävät nimittäin olohuonekiertueen Saksassa ja voittajien olohuoneissa soitetaan sitten punk-keikka. Tästä on muutamia videoita jo Youtubessa, laittakaapa hakuun vaikka Wohnzimmerkonzert, Die Toten Hosen ja Bewerbung, niin pääsette katselemaan noita videoita, millä olohuonekonserttikiertueelle haetaan esiintymispaikkoja.

Haluaisitko sinä legendaarisen bändin olohuoneeseesi soittamaan vain sinun kavereillesi? Aika hieno idea! Foo Fighters teki joku aika sitten saman tempun. He soittivat fanien autotalleissa.

Näitä Die Toten Hosen -videoita katsellessa tuli aika hieno video vastaan, jonka haluaisin teille näyttää. Se on puhutteleva video Itä-Württenbergin Johanniittojen (vähän Punaisen Ristin tapainen organisaatio Saksassa) tekemä ja samalla kertoo heidän työstään (ambulanssit jne).


Disclaimer: Tämä kaikki sillä auttavalla saksalla ymmärretty, mitä minä tajuan...


torstai 5. huhtikuuta 2012

Pääsiäissaarna




Room. 5: 6-11

Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä.

Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä. Kun hän nyt on vuodattamalla verensä tehnyt meidät vanhurskaiksi, hän vielä paljon varmemmin pelastaa meidät tulevalta vihalta.

Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen.


tiistai 3. huhtikuuta 2012

Metelin urbaania teologiaa


Tämä kirjoitus on kirjoitettu pilke silmäkulmassa.
Jotenkin tässä suomalaisessa kristillisyydessä on painotettu jotain ja joku muu on jäänyt vähemmälle. Yritän nyt vähän tavoittaa tätä mikä on jäänyt vähemmälle. Tuskin onnistun.
Kovin kovin paljon kristillisissä lehdissä ja mediassa puhutaan siitä kuinka tärkeää on hiljaisuus ja rauhoittuminen. Puhutaan hiljaisuuden viljelystä. Miten se muuten tapahtuu, heitelläänkö pikkuhiljaisuuden siemeniä? Ollaan ihan hiljaa ja Jumala puhuu sitten siellä hiljaisuudessa. Retriittejä mainostetaan ja kaikkia hiljentymismatkoja, jossa sitten yhdessä ollaan hiljaa. Joo, on tälle Raamatussa ja kirkon traditiossa perinteitä, mutta muistammeko kolikon toista puolta? Jos Jumala olisi halunnut, että olemme vain hiljaa, niin olisimme kaikki mykkiä.
Mitä on tapahtunut metelin teologialle?
Hiljaisuudella ei ole etuoikeutta äänen kustannuksella. On paljon ihmisiä, jotka kokevat myös kohtaavansa Jumalan keskellä suurtakin ääntä. Väitän, että monet kuulevat Jumalan ihan yhtä hyvin metelissä kuin silmät kiinni hiljaisena. Menepä vaikka kristilliseen konserttiin ja hiljenny melodioiden keskellä, oli se sitten gospelia tai pauhaavaa majesteetillista urkumusiikkia. Tai istu penkillä keskellä vilkasta kaupunkia, kuuntele ääniä ja katsele muita Luojan luomia ihmisiä.
Tekee mieli purnata myös kaikkea sellaista kirkkomme yltiöpehmeyttä vastaan. Ihan kuin sellainen halihali-ihquilu olis ainoa kristillisyyden muoto. Joo joo, kyllä tarvitsemme kovassa maailmassa lempeyttä, mutta ei sitä ihan aina tarvita eikä sitä tarvitse tuputtaa. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, Jumalankin ääntä! Raamatussa puhutaan kuinka Jumala puhuu ihmisille myrskyssä, tuulessa ja vaikka minkälaisissa asioissa, josta lähtee valtavan suuri meteli. Enemmän sellaisia kohtia Raamatussa on kuin näitä hiljaisuuskohtia. Lähi-Idän kansat olivat ja ovat vieläkin paljon puhuvia, hölöttävien ihmisten (joita monet meistäkin ovat) keskelle kristinusko syntyi.
Kristinusko ei ole mikään nössöhissukkainen pullamössöuskonto! Lukekaa niitä psalmeja, ei hartaan nöyrästi runonlausuntatyyliin vaan lujaan ääneen! Saa huutaakin. Lukekaa vaikka PSALMI 7, joka lienee kirjoitettu syvän kauhun vallassa, kyllä siinä on huudettu Jumalan puoleen ihan reippaalla äänellä eikä vikisten. Tai JAAKOBIN kirjeen 4. luku, siinä on Jacob kirjoittanut hyvin terävästi seurakunnalle eikä säästele sanoja tippaakaan. Ei ole mitään nössöä Jeesuksessa, joka on ristillä verisenä korjaamassa syntisen ihmisen ja Jumalan välejä. Siitä on nalleluppakorvamainen kristillisyys kaukana. Ei ole mitään nössöä siinä, kun ihminen tunnustaa itsensä Jumalan edessä ja tajuaa tarvitsevansa anteeksiantoa, muuten käy huonosti. Jokainen meistä tarvitsee pehmeää evankeliumia, mutta myös ojennusta. Molemmat ovat olennaisia kristinuskon sanomassa, ei toista ilman toista.
Ei löydä kaupunkia rakastava ihminen seurakunnasta tilaa kun tarjolla on vain hiljaisuutta, paikallaoloa, silmät kiinni istumista tai luontoretkiä, jossa kuunnellaan linnunlaulua ja istutaan kannonnokassa. Kaikki eivät vain ole ”luonto on kirkkoni –ihmisiä”, miksi kirkosta pyritään sellainen tekemään ja sitä niin kovasti painotetaan? Emme me kaikki ole metsäläisiä, jotka innostuvat luonnosta. Monet viihtyvät isoissa väkijoukoissa ja tuntevat yhteenkuuluvuutta ihmisten keskellä. Ja rakastavat kaupunkielämää. Luontoonvetäytyjien ehdoilla ollaan liikaa menty. Kristinusko on sosiaalinen uskonto, ei mikään ”mennään-hiihtämään-metsään” –uskonto. Itse asiassa tässä mennään joskus harmaille alueille, että palvotaan luotua enemmän kuin Luojaa.
Vaadin meteliä kirkkoon ja seurakuntiin ja urbaanien ihmisten syrjimisen lopettamista!