maanantai 26. maaliskuuta 2012

Pieni kuvakertomus, jalkapallomatka Kölniin

Air Berlinillä mentiin, aika halvat hinnat saatiin

Düsseldorfin kentän asemalla poliisit olivat vastassa Paderbornin kannattajia

THE KIRKKO

Neumarkt Köln

RheinEnergie Stadion

1.FC Kölnin suurin ja nyttemmin bännätty kannattajaryhmä Wilde Horde

Südtribunen edestä ennen matsia

Ottelulippu ja kannattajakuponki
Itse pelistä ei jäänyt mitään hyvää kerrottavaa jälkipolville

Maanantaiaamun lähtö oli aikainen

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Aika monta vuotta kirjoiteltu, muisteluita

Blogin kirjoittamiseni alkoi aikanaan Kulando-nimiseltä saksalaiselta ilmaiselta blogialustalta.Idean kirjoittamiseen ja rohkaisun antoi Tommi Arina -niminen henkilö. Kiitos Tommille, tällä tiellä ollaan edelleen! Jo KUUDES VUOSI tulee täyteen ensi toukokuussa! Nyt kun tuota ekaa postausta luen, niin aika hassulta kuullostaa. Jonkunlainen saksainnostus ollut päällä silloin. http://heavenbound.kulando.de/ oli ensimmäinen viritelmäni kirjoitella asioista julkisesti. Nostalginen oranssi+tumma tausta tuo mieleen, että Kulandossa ei tainnnut kovin paljon vaihtoehtoja olla, ainakaan sellaisia, mitkä miellyttäisivät mun silmää. Profiilikuvanakin on näkäjään Reverend Lovejoy Simpsoneista...

Tässä siis eka blogipostaukseni ikinä, päivämäärä on 9.5.2006:

MATKA ALKAA...
Tommi sai mut suostutelluksi tämän avaamaan. Saa nähdä mitä tästä tulee.
Todella vaikeaa oli keksiä tälle nimi, mutta lopulta tuo Heavenbound löytyi. Muita vaihtoehtoja oli:
Wing and a Prayer
Haus von Gedanken
Fliegen mit Hoffnung

Muitakin vielä olis ollu, mutta noi kehtaan täällä maailmalle julkaista....


Jossain vaiheessa sitten siirryin Bloggeriin, jonka systeemit tuntuu itselleni nyt tutuimmilta ja hommat toimii aika kätevästi. Puutteitakin tietysti on, mutta kun näitä raapustuksia on Bloggeriin tehty jo niin kauan, niin vierastaa uuden osoitteen hankkimista Tumblrista, Wordpressistä tms.

Jossain vaiheessa blogini keskittyi saksankielisen musiikin esittelyyn, jossain vaiheessa taas enemmän oli kuvamateriaalia. Jalkapallo ja musiikki sekä työ ja vapaa-aika ovat menneet koko ajan sekaisin näissä kirjoitelmissa. Ensiksi kirjoitin suomeksi, sitten englanniksi, sitten suomeksi ja englanniksi. Kielioppi ei varmasti ole oikein aina mennyt, mutta mitäpä tuosta. Paluu pelkkään suomeen tapahtui siksi, että parhaiten itseäni kuitenkin suomeksi ilmaisen.

Taidan olla alle viisi kertaa kirjoittanut elämässäni millekään mielipidepalstalle, en ole barrikadille nousevia miehiä. Blogin kautta saan kuitenkin jotain mielipiteitäni kirjoitettua muulle maailmalle. En ole koskaan ottanut kirjoittelusta mitään stressiä, kirjoitan joskus paljon, joskus enemmän. Otan tästä kaiken vapauden irti.

Kiitos sinulle, joka olet näinä vuosina elämääni seurannut näiden kirjoitusten myötä! Paljon aurinkoa elämääsi! Ja kiitos Aija, että sait aikaan isot pohtimiset bloginkirjoittamisesta :-)

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Oletko valmis kuolemaan vakaumuksesi puolesta?

Sain olla katsomassa vaikuttavinta elokuvaa pitkään aikaan. Tämä tarina perustui tositapahtumiin -90-luvulta ja se oli toteutettu hyvin totuudenmukaisesti. Elokuvan nimi oli Jumalista ja ihmisistä ja se aikaansai pohdiskelua, olisinko valmis kuolemaan vakaumukseni puolesta.

Ranskalainen monella palkinnolla huomioitu elokuva kertoi Algerian maaseudulla toimineesta luostarista, jonka munkit joutuvat tekemään valintaa lähestyvän ja kasvavan väkivallan alla lähtemisestään tai jäämisestään. En kovin paljon juonta paljasta, koska tätä elokuvaa suosittelen kaikille. Elokuvan loppuvirren koittaessa, kukaan ei noussut penkistään. Kenelläkään ei ollut kiire minnekään. Kuuntelimme loppuvirren ja katselimme kosketettuina lopputekstejä.

Munkit elävät vaatimatonta elämää ja ovat osa pientä kyläyhteisöä ja ottavat osaa kylään juhliin, iloon ja suruun. Heillä on myös vahva yhteisön luottamus. Mutta väkivalta voi joskus kohdata niitäkin, jotka sitä koettavat viimeiseen asti välttää. Tibhirinen luostarin munkkien miettiessä lähtöä kylänvanhimman luona, hänelle sanottiin:"Te ette voi lähteä, olette oksat ja me olemme linnut oksilla". Munkit sanoivat toisilleen, että kyläyhteisö on heidän laumansa ja eiväthän he voi jättää laumaa. Munkki Christian kirjoitti kirjeen siltä varalta, jos hän sattuisi kuolemaan Algerian sisällissodassa (englanniksi, koska oma käännökseni ei koskaan tavoittaisi näiden sanojen kauneutta: "If it should happen one day—and it could be today—that I become a victim of the terrorism which now seems ready to encompass all the foreigners in Algeria, I would like my community, my Church, my family, to remember that my life was given to God and to this country. To accept that the One Master of all life was not a stranger to this brutal departure. I would like them to pray for me: how worthy would I be found of such an offering?"


Elokuva on ajankohtainen tänäkin päivänä, kristittyjä vainotaan monessa maassa, kuten myös muiden uskontojen edustajia. Toisen vakaumuksen kunnioitus ei ole itsestäänselvyys tässä maailmassa. Moni saa maksaa vakaumuksestaan tässä ajassa. Olenkin pohtinut olisiko minusta kuolemaan vakaumukseni puolesta. Kieltäisinkö sen mihin uskon, jos kuolemalla uhattaisiin? Luulen, että en voi sitä koskaan saada tietää, koska toivon, että en joudu sellaiseen vaaratilanteeseen. Onko minun uskoni lujasti kiinni vai löyhästi? Luulenko vai miten todella on? Mitä vastaisin kysymykseen, kuten elokuvan eräs munkki kysyi itseltään ja Jumalalta:" Onko minun elämäntehtäväni kuolla täällä?". Jos tietäisin että kuolema tulee huomenna, mitä tekisin vielä tänään?

Iäkäs lääkäri-munkki kertoo vahvasti elämästään, kun häneltä kysytään mitä sinä pelkäät:" En pelkää hallituksen joukkoja enkä terroristeja. Olen nähnyt niin paljon, natseja ja jopa paholaisen. En pelkää kuolemaa. Olen vapaa mies". 

Mitä minä pelkään? Olenko yhtä vapaa mies, voinko sanoa samalla tavalla?
Miltä tuntuu olla pelkäämättä mitään? 

Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia... 

"Kuulkaa! Vaikka olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia, te kuolette niin kuin ihminen kuolee, sorrutte kuin vallasta syösty ruhtinas!" PS. 82:6-7


maanantai 12. maaliskuuta 2012

"Imaginarium, a dream emporium": Nightwishin konsertti

Nightwish. Konsertti. Tai oikeastaan enemmän kuin konsertti. Kyllä tuo melkoinen elämys oli. Jos kaikki laulut laulaa mukana ja on Nightwishistä tykännyt Angels fall first -levystä saakka, niin kyllä tämä taitaa olla yksi parhaista konserteista, joissa koskaan olen ollut. Holopaisen oopperametalli nyt vaan iskee meikäläiseen mahtipontisuudellaan ja sävelmät menevät syvälle ihon alle.

Nyt puolen vuoden sisällä olen ollut kahdessa suuressa konsertissa (omassa mittakaavassani). Paul McCartney edusti ehkä enemmän pitkää musiikkijatkumoa ja menneitä hyviä aikoja, Nightwish taas erilaista musiikkia, toisenlaista suuruutta. Näitä kahta ei voi verrata, mutta ne molemmat olivat niin hyviä, että en tähän edes löydä sanoja.

Kaikki odottelu unohtui Taikatalvi-intron alkaessa.

Ennen Nightwishia lavalla soitteli Poisonblack-niminen poppoo. Sentencedin laulajan perustama bändi soitteli hardrock/heavymetallia. Ihan OK biisejä muutama, kaikki ei taas oikein iskeneet. Mutta hyvin lämmittelynsä hoitivat. Ja sitten lavan eteen laskeutui verho... 
  • Taikatalvi. Marco Hietala istuu keinutuolissa hunnun takana, vain takaa tuleva valo ja tietenkin laulu paljastaa, että kyseessä on Imaginaerumin aloituskappale, kuin intro konserttiin. Lopuksi Marco heittää keinutuolin pois ja valot alkavat vilkkua hunnun takana. Tässä vaiheessa arvaan jo toisen kappaleen....
  • Storytime.  Tämä sopii alkuun mitä parhaimmin. Muttamutta, vasta ekan kertosäkeen jälkeen huntu laskeutuu ja yleisö näkee Nightwishin. Tästä eteenpäin olikin sitten yhtä hulinaa. Pyrotekniikkaa ja videoshowta suurelta taustalla on luvassa koko illan, jeess!
  • I wish I had an angel. Edellisellä keikalla konsertin päättävä kova rokkiveto on konsertin alkupäässä. Tämä on edelleen menevä ralli.
  • Amaranth. Tämä kappale ei oikein koskaan ole ollut suuria suosikkeja, mutta nyt laulattaa mahdottomasti...
  • Scaretale. Uuden levyn yksi hienoimmista biiseistä on tämä kauhulastenlaulu. Toimii erinomaisesti livenä myös. Tämä varmaan on tulevan NW-elokuvan pelottavimpia osuuksia...
  • The Siren. Sellainen Nightwish-kappale, josta olen oppinut pitämään aikoijen saatossa vaikka se aikoinaan Once-levyllä ei vielä tehnyt suurta vaikutusta.
  • Slow love slow. Rauhoittumisen paikka. Pikkuisen levottomien Marco Hietalan puheiden jälkeen tämä koko hallin hiljentävä kappale, oli kyllä yksi rauhallisten osuuksien parhaista. Piano ja basso yhdessä toimivat erinomaisesti. Bonuksena (joka meni uudemmilta NW-faneilta ehkä ohi) oli, että Emppu Vuorinen soitti soolossaan osan Angels fall first -levyn nimikappaleen melodiaa. Ai että!
  • I want my tears back. Arvasinkin, että tämä on livekappaleena aivan must, bändi ei voi jättää tätä soittamatta. Parempi livenä kuin levyllä. Mukana tästä eteenpäin Troy Donockley, tinapilli- ja uilleann pipes -mies. 
  • The crow, the owl and the dove. Rauhallisella meiningillä, nyt ollaan melkein jossain irlantilaisessa pubissa kuuntelemassa jotain pientä bändiä.
  • The Islander. Tämä oli vähän yllätys, en olisi odottanut tätä kuulevani. Komea Marco Hietalan balladi yksinäisestä majakkamiehestä. Tää Donockley vetää hienosti...
  • Nemo. Akustinen versio, voittaa sen metallisemman. Ei ole suosikkeja, mutta tämä versio on raikas.
  • Last of the wilds. Laulaja huilaa ja bandi vetää Donockley kanssa tätä uutta irlantilaisvaikutteista kansanmusiikkia. Rullaa eteenpäin kuin juna.
  • Planet Hell. Jos joku vielä luuli tässä vaiheessa, että Nightwish on vaan hempeilybändi, niin ei pidä paikkaansa. Bändistä löytyy edelleen potkua lujasti myös näissä metallibiiseissä. Nightwish on edelleen hevibändi.
  • Ghost river. Tätä kappaletta odotin kovasti. Se on vaan niin hyvä, maan ja vihulaisen keskustelua kuten Tuomas Holopainen on tästä kertonut. Melodiat ja rytmit menevät ristiin harmonisesti.
  • Dead to the world. Hieno valinta näistä vanhemmista hevibiiseistä. Kertakaikkiaan upea veto, yks parhaista koko konsertissa. "Heaven queen, carry me away from all pain, all the same, take me away, we´re dead to the world". Yksi mun kaikkien aikojen NW-suosikeista.
  • Over the hills and far away. Tämä osoitettiin edesmenneelle Gary Moorelle. Nuoruusvuosien suurimpia hittejä ja edelleen kova biisi, Garyn versiona ehkä vielä parempi. Mutta Nightwish on saanut siihen vielä omanlaista potkua.
  • Encore. Tässä vaiheessa bändi sanoi hei hei ja odotti encoretaputuksia ehkä minuutin. Halusivat tulla soittamaan lisää.
  • Finlandia. Sinivalkoinen Imaginaerum-logo taustalla, Donockley aloittaa tämän eepoksen uilleannilla, Holopaisen koskettimet liittyvät mukaan, sitten Nevalaisen rummut, Hietalan basso ja lopulta Vuorisen hevikitara tulee mukaan.
  • Song of myself. Yllätys, en olisi tätä eeposta odottanut. Toisaalta se oli aika must, niin olennainen osa se on Imaginaerum-levyä. Pitkästä puhesouudesta osa oli screenillä taustalla, eeppisen hieno tämäkin, vaikka jo toistan itseäni.
  • Last ride of the day. Mikä muu kappale voisi Nightwish-konsertin lopettaa? Tämäkin on käisttämättömän hieno kappale ja sisältää hienon ajatelman: "It´s hard to light a candle, easy to curse the dark instead". Lopussa konfetit yleisölle ja vielä ihan päätteeksi ilotulitukset. Yksi parhaimmista konserteista pitkään aikaan on päättymässä. 
  • Loppumusiikkina Imaginaerum bändin käydessä kiittämässä.
Jotenkin vaikutuksen teki sellainen iloisuus ja into soittaa. En yhtään ihmettele, että Anette oli ilosta itkenyt tämän keikan jälkeen ja bändi itsekin sanoi, että tämä oli paras Suomen kiertueen keikoista. Viime keikka ennen tätä olikin Helsingissä 2009.

Olen aika sanaton, vaikka paljon kirjoitinkin.












tiistai 6. maaliskuuta 2012

Haukilahden urbaani tikka

Tänään olin koiran kanssa ulkona kävelyllä aurinkoisessa kevätsäässä. Heti ulos saavuttuani ihmettelin kummallista rumpumaista päräystä, joka kuului tasaisin väliajoin. Tiesin, että tikat hakkaavat kyllä puunrunkoja, mutta tässä olikin kyse jostain itseään urbaanina pitävästä tikasta. Ehkä tämä siipiniekka halusi olla erilainen kuin muut tikat, Persoona.





sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Maaliskuun soundtrack


  • Harry Schwarz: Mein Herz Schlägt Schnell
  • Cirque De Soleil: Patzivota
  • Force Majeure: Saints of Sulphur
  • Queen: Princes of the universe
  • Carol Tatum and Charles Edward: Ancient Delirium
  • Petra: Counsel of the holy
  • Syntax: Bliss
  • Pink Floyd: Learning to fly
  • Jesus Culture: Holy
  • Katey Sagal: Bird on a wire
  • Demon Hunter: Collapsing
  • Prince: When doves cry
  • Andrea Bocelli: Ave Maria
  • Die Toten Hosen: Steh auf, wenn du am Boden bist
  • Rammas Atas: Ghost train
  • Eklipse: Clocks
  • Neil Young: When God made me
  • Naryan: The place in my fears
  • Rainbow: Can´t happen here 
  • Saviour Machine: Love never dies

torstai 1. maaliskuuta 2012

Ooppera - ensikokemus


Olimme viime keskiviikkoiltana katsomassa/kokemassa oopperan Helsingissä. Mielenkiintoinen kokemus, suosittelen kokeilemaan! Koska kyseessä oli ensimmäinen kerta ja en ole mitenkään "syvällä" oopperamusiikissa, niin osaat varmaan laittaa kokemukseni ja mielipiteeni oikeaan perspektiiviin. Sanottakoon, että pidän klassisesta musiikista vaikka se ei ihan jokapäiväiseen kuunteluun (eikä edes jokaviikkoiseen) kuulu. Erityisesti jousisoitinten äänet ovat hienoja ja mitä mahtipontisempaa musaa sen parempi.

Ooppera oli Georg Friedrich Händelin Julius Caesar. Saavuimme paikalle varttia vaille 19,  saatiin narikkaan takit ja päästiin sisälle. Homma siis toimi hienosti vaikka väkeä oli satamäärin. Sali näytti olevan täynnä. Istuimme ja tuumasimme, että mielenkiintoinen kokemus odottaa. Oopperan kesto väliaikoineen oli 3t 45min, joten aikamoinen oopperalataus oli luvassa. Sitten valot sammuivat ja orkesteri aloitti tosi hienon intron.


Jo aika alussa huomasimme, että ooppera onkin moderni versio. Tai siis toki musiikki oli Händelin aikaista mutta lavastus, puvustus jne oli modernia. Täytyy sanoa, että olisin ehkä toivonut mielummin perinteistä puvustusta (tuliko minusta heti oopperakonservatiivi, kaikkea modernia vastaan...) roomalaisia toogia ja egyptiläisiä massiivilavasteita. Kaikista modernisaatioista en oikein saanut kiinni, osasta helpostikin (USA vs. arabit, Kleopatra & Caesar rakastuivat toistensa sijasta valtaan, medianäkyvyys jne).

Oopperassa oli myös komediallisia elementtejä. Jossain määrin se oli  jopa ns. "halpaa" eikä oikein oopperan arvolle sopivaa. Kleopatran vilkkuvat rintaliivit ja alushousut sekä jumppa-asuilu tai höppänämäinen Caesarin rakastumislaulun taustalla olevat jättimäiset sydämet ja pikkulinnut eivät oikein sopineet mun mielestä tähän. Tai rikkoivat illuusion. Puhumattakaan yhtäkkiä lavalle hyppäävistä Asterixista ja Obelixista. Kyllä, luit ihan oikein: nämä sarjakuvasankarit tulivat heittelemään sydämiä Caesarin kanssa.  En oikein tiennyt mitä ajatella näissä kohdissa. Myöskään Maija Poppasmaista miestä en oikein tajunnut. Ehkä olisin ajatellut eri tavalla näistä, jos olisin etukäteen tiennyt tämän modernisoinnin. Tai ehkä en kuitenkaan. Voi olla, että Händelkin pyörisi haudassaan...

Nyt sitten siihen musiikkiin. Huomasin pitäväni enemmän naisten sopraanoäänistä kuin miesten tenoriäänistä. Jos oopperassa olisi ollut matalia miesbassoja, niin uskoisin niiden tehneen vaikutuksen myös. En epäile hetkeäkään laulajien taitoja, aivan uskomattomia osuuksia kaikki lauloivat. Suuri respect! Mutta minua miellytti eniten naisäänet, erityisesti Kleopatran laulaja Christina Raphaëlle Haldane oli aivan uskomaton esiintyjä laulutaidon lisäksi.


Toisen huomion tein itsestäni, että mollivoittoiset valitukset kohtalosta (joita oopperassa oli paljon), erityisesti juuri Kleopatralla ja Cornelialla, olivat melodisesti lähimpänä sitä mistä minä pidän. Iloiset ja "tavalliset" tunteet eivät oikein oopperassa sytyttäneet. En myöskään tiennyt, että vuorosanoja on oikeastaan kestoa ajatellen aika vähän, monet sanat toistetaan useita ja useita kertoja. Hyvissä kohdissa tämä oli mahtavaa kuunneltavaa ja joissain kohdissa ajatteli, että "vieläkö tämä rimpsu uudestaan". Musiikkitajuni ei myöskään erottanut oliko jokainen toisto samanlainen vai oliko ne vähän tai paljon erilaisia.

Koska nautin orkesterin soitosta paljon, tein kokeilun: Laitoin silmät kiinni ja testasin itseäni muutaman minuutin ajan, miltä tuntui vain kuunnella. Se tuntui aika hienolta, paikoin hienommalta kuin lavalle katsominen samaan aikaan. Toistin tämän muutamaan otteeseen ja se toimi.

On muuten varmaan fyysisestikin rankkaa laulajille vetää kolmisen tuntia täyttä laulua ja kaikki tauot on vain vaatteitten vaihtoa varten. Mahtavat olla puhki illan esityksen jälkeen...

En tiedä oliko tämä paras ooppera ensimmäiseksi kokemukseksi, ehkä joku perinteisempi olis toiminut paremmin. Tässä oopperassa oli hienoja kohtia, mutta kaikki ei ihan mennyt ihon alle ja välillä vähän pitkästyin. On varmaan myös niin, että oopperaa pitää oppia kuuntelemaan. Olen siis noviisi tässä mielessä. Ehkä mulle sopisi paremmin orkesterin kuunteleminen ilman laulua tai yhteisesitys ison kuoron kanssa. Samassa talossa voisin mennä katsomaan/kokemaan vaikka Joutsenlampi-baletin, jonka musiikkia tunnen paremmin.

Ilta päättyi toisenlaiseen kulttuuriin: Ostimme läheiseltä grilliltä yöhampurilaiset, jotka olivat erittäin maittavia.