Oletko valmis kuolemaan vakaumuksesi puolesta?

Sain olla katsomassa vaikuttavinta elokuvaa pitkään aikaan. Tämä tarina perustui tositapahtumiin -90-luvulta ja se oli toteutettu hyvin totuudenmukaisesti. Elokuvan nimi oli Jumalista ja ihmisistä ja se aikaansai pohdiskelua, olisinko valmis kuolemaan vakaumukseni puolesta.

Ranskalainen monella palkinnolla huomioitu elokuva kertoi Algerian maaseudulla toimineesta luostarista, jonka munkit joutuvat tekemään valintaa lähestyvän ja kasvavan väkivallan alla lähtemisestään tai jäämisestään. En kovin paljon juonta paljasta, koska tätä elokuvaa suosittelen kaikille. Elokuvan loppuvirren koittaessa, kukaan ei noussut penkistään. Kenelläkään ei ollut kiire minnekään. Kuuntelimme loppuvirren ja katselimme kosketettuina lopputekstejä.

Munkit elävät vaatimatonta elämää ja ovat osa pientä kyläyhteisöä ja ottavat osaa kylään juhliin, iloon ja suruun. Heillä on myös vahva yhteisön luottamus. Mutta väkivalta voi joskus kohdata niitäkin, jotka sitä koettavat viimeiseen asti välttää. Tibhirinen luostarin munkkien miettiessä lähtöä kylänvanhimman luona, hänelle sanottiin:"Te ette voi lähteä, olette oksat ja me olemme linnut oksilla". Munkit sanoivat toisilleen, että kyläyhteisö on heidän laumansa ja eiväthän he voi jättää laumaa. Munkki Christian kirjoitti kirjeen siltä varalta, jos hän sattuisi kuolemaan Algerian sisällissodassa (englanniksi, koska oma käännökseni ei koskaan tavoittaisi näiden sanojen kauneutta: "If it should happen one day—and it could be today—that I become a victim of the terrorism which now seems ready to encompass all the foreigners in Algeria, I would like my community, my Church, my family, to remember that my life was given to God and to this country. To accept that the One Master of all life was not a stranger to this brutal departure. I would like them to pray for me: how worthy would I be found of such an offering?"

Elokuva on ajankohtainen tänäkin päivänä, kristittyjä vainotaan monessa maassa, kuten myös muiden uskontojen edustajia. Toisen vakaumuksen kunnioitus ei ole itsestäänselvyys tässä maailmassa. Moni saa maksaa vakaumuksestaan tässä ajassa. Olenkin pohtinut olisiko minusta kuolemaan vakaumukseni puolesta. Kieltäisinkö sen mihin uskon, jos kuolemalla uhattaisiin? Luulen, että en voi sitä koskaan saada tietää, koska toivon, että en joudu sellaiseen vaaratilanteeseen. Onko minun uskoni lujasti kiinni vai löyhästi? Luulenko vai miten todella on? Mitä vastaisin kysymykseen, kuten elokuvan eräs munkki kysyi itseltään ja Jumalalta:" Onko minun elämäntehtäväni kuolla täällä?". Jos tietäisin että kuolema tulee huomenna, mitä tekisin vielä tänään?

Iäkäs lääkäri-munkki kertoo vahvasti elämästään, kun häneltä kysytään mitä sinä pelkäät:" En pelkää hallituksen joukkoja enkä terroristeja. Olen nähnyt niin paljon, natseja ja jopa paholaisen. En pelkää kuolemaa. Olen vapaa mies". 

Mitä minä pelkään? Olenko yhtä vapaa mies, voinko sanoa samalla tavalla?
Miltä tuntuu olla pelkäämättä mitään? 

Enemmän kysymyksiä kuin vastauksia... 

"Kuulkaa! Vaikka olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia, te kuolette niin kuin ihminen kuolee, sorrutte kuin vallasta syösty ruhtinas!" PS. 82:6-7

"Imaginarium, a dream emporium": Nightwishin konsertti

Nightwish. Konsertti. Tai oikeastaan enemmän kuin konsertti. Kyllä tuo melkoinen elämys oli. Jos kaikki laulut laulaa mukana ja on Nightwishistä tykännyt Angels fall first -levystä saakka, niin kyllä tämä taitaa olla yksi parhaista konserteista, joissa koskaan olen ollut. Holopaisen oopperametalli nyt vaan iskee meikäläiseen mahtipontisuudellaan ja sävelmät menevät syvälle ihon alle.

Nyt puolen vuoden sisällä olen ollut kahdessa suuressa konsertissa (omassa mittakaavassani). Paul McCartney edusti ehkä enemmän pitkää musiikkijatkumoa ja menneitä hyviä aikoja, Nightwish taas erilaista musiikkia, toisenlaista suuruutta. Näitä kahta ei voi verrata, mutta ne molemmat olivat niin hyviä, että en tähän edes löydä sanoja.

Kaikki odottelu unohtui Taikatalvi-intron alkaessa.

Ennen Nightwishia lavalla soitteli Poisonblack-niminen poppoo. Sentencedin laulajan perustama bändi soitteli hardrock/heavymetallia. Ihan OK biisejä muutama, kaikki ei taas oikein iskeneet. Mutta hyvin lämmittelynsä hoitivat. Ja sitten lavan eteen laskeutui verho... 

• Taikatalvi. Marco Hietala istuu keinutuolissa hunnun takana, vain takaa tuleva valo ja tietenkin laulu paljastaa, että kyseessä on Imaginaerumin aloituskappale, kuin intro konserttiin. Lopuksi Marco heittää keinutuolin pois ja valot alkavat vilkkua hunnun takana. Tässä vaiheessa arvaan jo toisen kappaleen....
• Storytime.  Tämä sopii alkuun mitä parhaimmin. Muttamutta, vasta ekan kertosäkeen jälkeen huntu laskeutuu ja yleisö näkee Nightwishin. Tästä eteenpäin olikin sitten yhtä hulinaa. Pyrotekniikkaa ja videoshowta suurelta taustalla on luvassa koko illan, jeess!
• I wish I had an angel. Edellisellä keikalla konsertin päättävä kova rokkiveto on konsertin alkupäässä. Tämä on edelleen menevä ralli.
• Amaranth. Tämä kappale ei oikein koskaan ole ollut suuria suosikkeja, mutta nyt laulattaa mahdottomasti...
• Scaretale. Uuden levyn yksi hienoimmista biiseistä on tämä kauhulastenlaulu. Toimii erinomaisesti livenä myös. Tämä varmaan on tulevan NW-elokuvan pelottavimpia osuuksia...
• The Siren. Sellainen Nightwish-kappale, josta olen oppinut pitämään aikoijen saatossa vaikka se aikoinaan Once-levyllä ei vielä tehnyt suurta vaikutusta.
• Slow love slow. Rauhoittumisen paikka. Pikkuisen levottomien Marco Hietalan puheiden jälkeen tämä koko hallin hiljentävä kappale, oli kyllä yksi rauhallisten osuuksien parhaista. Piano ja basso yhdessä toimivat erinomaisesti. Bonuksena (joka meni uudemmilta NW-faneilta ehkä ohi) oli, että Emppu Vuorinen soitti soolossaan osan Angels fall first -levyn nimikappaleen melodiaa. Ai että!
• I want my tears back. Arvasinkin, että tämä on livekappaleena aivan must, bändi ei voi jättää tätä soittamatta. Parempi livenä kuin levyllä. Mukana tästä eteenpäin Troy Donockley, tinapilli- ja uilleann pipes -mies. 
• The crow, the owl and the dove. Rauhallisella meiningillä, nyt ollaan melkein jossain irlantilaisessa pubissa kuuntelemassa jotain pientä bändiä.
• The Islander. Tämä oli vähän yllätys, en olisi odottanut tätä kuulevani. Komea Marco Hietalan balladi yksinäisestä majakkamiehestä. Tää Donockley vetää hienosti...
• Nemo. Akustinen versio, voittaa sen metallisemman. Ei ole suosikkeja, mutta tämä versio on raikas.
• Last of the wilds. Laulaja huilaa ja bandi vetää Donockley kanssa tätä uutta irlantilaisvaikutteista kansanmusiikkia. Rullaa eteenpäin kuin juna.
• Planet Hell. Jos joku vielä luuli tässä vaiheessa, että Nightwish on vaan hempeilybändi, niin ei pidä paikkaansa. Bändistä löytyy edelleen potkua lujasti myös näissä metallibiiseissä. Nightwish on edelleen hevibändi.
• Ghost river. Tätä kappaletta odotin kovasti. Se on vaan niin hyvä, maan ja vihulaisen keskustelua kuten Tuomas Holopainen on tästä kertonut. Melodiat ja rytmit menevät ristiin harmonisesti.

• Dead to the world. Hieno valinta näistä vanhemmista hevibiiseistä. Kertakaikkiaan upea veto, yks parhaista koko konsertissa. "Heaven queen, carry me away from all pain, all the same, take me away, we´re dead to the world". Yksi mun kaikkien aikojen NW-suosikeista.
• Over the hills and far away. Tämä osoitettiin edesmenneelle Gary Moorelle. Nuoruusvuosien suurimpia hittejä ja edelleen kova biisi, Garyn versiona ehkä vielä parempi. Mutta Nightwish on saanut siihen vielä omanlaista potkua.
• Encore. Tässä vaiheessa bändi sanoi hei hei ja odotti encoretaputuksia ehkä minuutin. Halusivat tulla soittamaan lisää.
• Finlandia. Sinivalkoinen Imaginaerum-logo taustalla, Donockley aloittaa tämän eepoksen uilleannilla, Holopaisen koskettimet liittyvät mukaan, sitten Nevalaisen rummut, Hietalan basso ja lopulta Vuorisen hevikitara tulee mukaan.
• Song of myself. Yllätys, en olisi tätä eeposta odottanut. Toisaalta se oli aika must, niin olennainen osa se on Imaginaerum-levyä. Pitkästä puhesouudesta osa oli screenillä taustalla, eeppisen hieno tämäkin, vaikka jo toistan itseäni.
• Last ride of the day. Mikä muu kappale voisi Nightwish-konsertin lopettaa? Tämäkin on käisttämättömän hieno kappale ja sisältää hienon ajatelman: "It´s hard to light a candle, easy to curse the dark instead". Lopussa konfetit yleisölle ja vielä ihan päätteeksi ilotulitukset. Yksi parhaimmista konserteista pitkään aikaan on päättymässä. 
• Loppumusiikkina Imaginaerum bändin käydessä kiittämässä.

Jotenkin vaikutuksen teki sellainen iloisuus ja into soittaa. En yhtään ihmettele, että Anette oli ilosta itkenyt tämän keikan jälkeen ja bändi itsekin sanoi, että tämä oli paras Suomen kiertueen keikoista. Viime keikka ennen tätä olikin Helsingissä 2009.

Olen aika sanaton, vaikka paljon kirjoitinkin.

Haukilahden urbaani tikka

Tänään olin koiran kanssa ulkona kävelyllä aurinkoisessa kevätsäässä. Heti ulos saavuttuani ihmettelin kummallista rumpumaista päräystä, joka kuului tasaisin väliajoin. Tiesin, että tikat hakkaavat kyllä puunrunkoja, mutta tässä olikin kyse jostain itseään urbaanina pitävästä tikasta. Ehkä tämä siipiniekka halusi olla erilainen kuin muut tikat, Persoona.

http://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%A4pytikat